Tiistaina 31. heinäkuuta 2007
I’ve been looking so long at these pictures of you that I almost believe that they’re real
Arturo Pérez-Reverten uusin suomennettu kirja Taistelumaalari pistää ajattelemaan, pitkään ja paljon. Päällimmäisenä on se huumaava tunne, kun on lukenut erittäin hyvän kirjan (niin hyvän, että sen voi heti lisätä parhaiden listalle), mutta sen alla on jotain aivan muuta.
Tarinan ytimessä on ihmistä esittävä valokuva, joka on tuottanut kuvaajalleen palkintoja ja kohteelleen kärsimystä. Kuvan kehyksenä on sota - osin mikä tahansa sota, mutta erityisesti Euroopan lähihistorian iso konflikti, Bosnian sota (joista huomaan itse tietäväni valitettavan vähän). Ensin vaikuttaa siltä, että kuva sodasta - tai ihmisestä - on kuin mikä tahansa valokuva, mutta se on paljon enemmän.
Kymmeniä tuon kuvan kaltaisia voi nähdä joka päivä uutisissa. Kuvassa on aina yksi tai useampia ihmisiä, jotka ovat sattuneet kameran eteen jotenkin normaalista poikkeavassa tilanteessa. Kehyksenä voi olla kriisi, kuten sota tai luonnonkatastrofi, mutta se voi myös olla satunnainen otos kadulta, kunhan siinä on jotain, mitä tavallinen ihminen ei yleensä kohtaa, kuten eräässä blogissa julkaistussa kuvassa, jota Minh pohti taannoin.
Yhteistä kuvien esittämille ihmisille on se, että he eivät ole kokonaisia ihmisiä, vaan symboleita asioille, joita kuvan ottaja haluaa kuvansa kautta viestiä. Heiltä puuttuu yksityisyys, heiltä ei todennäköisesti kysytä, haluavatko he antaa kasvonsa koko maailman nähtäviksi, kantamaan viestiä, jonka sisältöä he eivät välttämättä edes saa tietää. Heihin on lyöty leima.
Ja minä täällä kotisohvallani katselen heitä uutisista. Minulle näytetään ruumiskasoja tai pommien silpomia ihmisiä tai sotilaita tekemässä ratsiaa satunnaisen, hysteerisenä huutavan mummelin kotiin tai narkomaaneja aseman rappusilla, jotta saisin tietää, mitä ympärilläni tapahtuu. Ja kun tarpeeksi kauan ja usein katson ihmisiä kuvissa, alan melkein uskoa, että he ovat totta sellaisina kuin heidät minulle näytetään.
(Välillä mietin, millaiset ihmiset tuollaisia kuvia ottavat. Taistelumaalari kertoo siitä jotain, suosittelen, että luette itse.)
Nämä asiat ovat vaivanneet minua jo pitkään, oikeastaan koko sen ajan, kun olen harrastanut valokuvaamista. En oikein osaa ottaa kuvia ihmisistä enkä varsinkaan julkaista kuvaamaani, vaikka olisinkin saanut siihen luvan. Jo kuvien ottaminen tuntuu tunkeilulta, ja kuvien pistäminen julkisesti nettiin, koko maailman katseltaviksi, on jotenkin aivan liian paljastavaa.
(Joskus katselen, kuinka ihmiset julkaisevat sadoittain kuvia omista lapsistaan ja mietin, miltä se tuntuu lapsista vuosia myöhemmin. Minun lapsuudenkuvani ovat vanhempieni kirjahyllyssä perhealbumissa, mutta nykyään perhealbumit ovat usein avoinna maailmalle.)
Kun katson jälkeenpäin ottamiani kuvia, huomaan, että suurimmassa osassa ihmisiä esittävistä kuvista niiden kohteet ovat olleet selkä päin kameraan. Mutta niin on hyvä, koska en halua, että kamerani vie heiltä sielun.
Tiistaina 31. heinäkuuta 2007 klo 22:56
Se sun kommentointi oli rakentavaa niiden narkki-kuvien kohdalla blogissani ja melkeinpä tekisi mieli hankkia tuo Taistelumaalari, vaikken edellisistä Pérez-Reverten kirjoista tykännytkään.
Minä olen narsku, kuvaan itseäni paljon, mutta vielä enemmän ystäviä. Kaduilla kuvaaminen on joskus vähän vaikeaa, koen itseni tunkeilijaksi, vaikka olenkin katu-ihminen.
Bosnian sota oli mulle yksi pahimmista kriiseistä maailmassa(olin niin turhautunut ja epätoivoinen, etten tiennyt, miten päin olla), yksi ystävä on Bosnian muslimi, joka oli YK:lla töissä sodan aikana ja muutti sitten pois sieltä, tänne.. Se saatanallinen kokemus vaikuttaa vieläkin ja sen huomasi myös Mostarissa kaikista ja kaikessa.
-minh-
Keskiviikkona 1. elokuuta 2007 klo 7:21
Taistelumaalari ei muistuta kovinkaan paljon Pérez-Reverten muuta tuotantoa, se ei ole seikkailu- tai jännityskirja vaan jotain aivan muuta. Se kannattaa kyllä lukea, vaikkei äijän muusta tuotannosta pitäisikään.
Minä olen oppinut tuntemaan Balkanin alueelta kotoisin olevia ihmisiä vasta myöhemmin, sodan aikaan olin aika nuori eikä mulla ollut mitään sidoksia sinnepäin, joten voi olla, että siksi en ollut siitä aikoinaan kovin kiinnostunut. Se alue on kuitenkin niin lähellä, että sen historiasta olisi kyllä hyvä tietää enemmän.
Keskiviikkona 1. elokuuta 2007 klo 23:48
Mä en osaa nähdä noita minhin esiintuomia narkkarikuvia tirkistelynä tai tahdottomien kohteiden esittelynä. Musta päinvastoin noi kuvissa olevat henkilöt on persoonia, ja avoimesti kuvissa valinnastaan: “minä olen nyt tässä, tällainen olen”.
Voi tosin olla, että olen kyllästänyt itseni niin kauan tällä nistiestetiikalla (Nan Goldinin ja Larry Clarkin jälkeläiset), etten näe hyväksikäyttöä. Näen vain surullista mutta kaunista.
Täytynee antaa Perez-Reverte -sedälle vielä laitimnainen ahdollisuus, tähän mennessä on käynyt huonosti..
Keskiviikkona 1. elokuuta 2007 klo 23:54
Lisäys edelliseen: Siinä yksittäisessä blogikuvassa, jota minh esittelee, on kamalaa kuvan nimeäminen “heroin addict”. Siinä se nainen on vain tyyppi, ei ihminen, toisin kuin niissä Jessica Dimmockin kuvissa.
Torstaina 2. elokuuta 2007 klo 6:07
Nti Taru, juu, tarkoitinkin tuolla viittauksellani nimenomaan sitä blogikuvaa. Siinä on tyly otsikko ja aika rumaa keskustelua perässä, tarkoitus on selkeästi osoitella ja taivastella.
Se valokuvasarja puolestaan lähtee liikkeelle selkeästi erilaisista tarkoitusperistä, siinä kuvataan ihmisiä eikä pelkkiä narkomaaneja.
Torstaina 2. elokuuta 2007 klo 6:12
Kirjoitin hiukan tarkennusta tuohon tekstiini, jotta siitä selviää paremmin, mitä kuvaa tarkoitan. Tästä varmaan seuraa haamupäivitys blogilistalle…
Torstaina 2. elokuuta 2007 klo 19:15
Mä olen innostunut ihmisten (tai oikeastaan ihmisen) kuvaamisesta vasta kun beibi syntyi perheeseen. Luulen, että siinä on takana joku biologinen tarve oman arvokkaimpansa esittelyyn ja onnensa jakamiseen. It takes a village, jne. Kyllästyttää lisäksi tuo keskustelu lasten kuvista blogeissa ja netissä. Kevyellä järjenkäytöllä valituista kuvista tuskin saa pedofiili hyvää mieltä tai aikuiseksi kasvanut lapsi pahaa mieltä.
Torstaina 2. elokuuta 2007 klo 19:39
Keskustelu varmaankin kyllästyttää, jos sen kokee henkilökohtaisesti (niinkuin pienen lapsen vanhemmille todennäköisesti käy), mutta minusta se on ihan kiinnostava aihe noin yleisellä tasolla, liittyy aika suoraan tuohon ihmisen yksityisyyteen, mistä ylempänä kirjoitin.
Itse en oikein osaa sanoa, miten suhtautuisin asiaan, jos elämäni olisi ollut syntymästä asti julkista. En välttämättä osaisi pitää sitä pelkästään positiivisena asiana, tai mistäs sitä tietää.
Torstaina 2. elokuuta 2007 klo 20:13
Näissä lasten kuvia koskevissa pohdinnoissa olen päätynyt miettimään, laittaisinko nyt kolmekymppisenä itsestäni otetut vauva- ja lapsuuskuvat julkiseen nettiin. Ja joka kerran päädyn samaan: jos minut voitaisi niistä tunnistaa, en laittaisi.
Torstaina 2. elokuuta 2007 klo 20:27
Ja entäs sitten eläinten kuvaaminen ja kuvien netissä julkaiseminen? Kuka on kysynyt vessanpönttöön pissivältä rotalta tai hupsusti wc-paperin ja -pöntön kanssa leikkivältä kissalta, että haluaako se videon ihmisten mielestä hassuista toimistaan kaiken kansan nähtäville?
Torstaina 2. elokuuta 2007 klo 20:28
Hajanaisia mietteitä aiheita niukasti hipoen:
1) Mua henkilökohtaisesti (varmaan älyttömän sulkeutuneena ja muutenkin elämääni tyytymättömänä kompleksikkaana ihmisenä) hämmästyttää jengin valmius yleensäkin tuoda hlökohtainen elämä nettiin kaikkien pällisteltäväksi. Ilmeisesti siihen ryhtyäkseen tarvii olla itsensä kanssa sinut tavalla, jota ainakaan itse en ole. Siis kaikkinainen henk.koht. päiväkirjailu, (editoimaton) matka- ja perhekuvien julkaisu, jne. Siis ei mua häiritse, ihmetyttää vain.*
2) Ihmisten kuvaaminen on jotenkin niin oma, mielettömän hankala lajinsa. Mulle se on ainoa laji, mikä oikeastaan enemmän kiinnostaa (ei, en osaa enkä juurikaan kuvaa). Jotenkin se vaan on kuvattavan “sielun” paljastamista, ja siksi julkaisussa pitäis mun mielestä olla varovainen - en puhu nyt mistään vauvakuvista tms. mutta esim. murrosikäisten oppilaiden nettisivujentekoa katsellessa olen miettinyt vähän kaikenmoista. Ja huom! en heiluta pedofiilikorttia tässä, vaan ihan muutenkin voi välillä kyseenalaistaa, mitä kannattaa julkaista. (Rumia kuvia esim. ei tartte, pakosti) Kuvien määrä ja tulva on muutenkin nykypäivänä niin ääretön.
Toisessa entisessä työssäni hippakulttuuriin keskittyneen ilmaisjakelulehden päätoimittajana totuin kulttuuriin, jossa kuvassa tunnistettavasti esiintyvällä on aina oikeus päättää, julkaistaanko kuva eli ei. Mun mielestä se on myös verkkojulkaisussa ihan jepujees periaate, vaikkakin varmaan vanhanaikainen (siis kun kyse ei ole uutisoinnista tai muusta elintärkeästä, vaan ns. viihteestä).
Anywho, tärkeintä on kuvattavan kunnioitus - niissä minhin bloginlinkeissä Jessica Dimmock kunnioitti “nistejään” eli ihmisiä, se yksinäisestä herskankäyttäjästä kuvan ottanut ei.
3) Jos mun äiti olisi Sally Mann, olisin varmaan tyytyväinen, jos mun lapsuuskuvat leviäisivät ympäri maailmaa :) http://art-forum.org/z_Mann/gallery.htm
Mutta kun ei ole, minusta on ihan kivaa,että ne löytyvät vain kotialbumeista ja tietenkin dia-kaseteilta, joihin kukaan ei ole koskenut sitten Berliinin muurin purkamisen.
*4) Koska kuvatulva on niin mahoton, voi olla, että nykypäivän pienokaisille on niiden kasvaessa ihan normaalia, että kaikki kuvat on periaatteessa kaikkien pällisteltävänä, koska ei kenelläkään kuitenkaan riitä intoa pällistellä tuntemattomien internet-albumeja loputtomiin (paitsi mulla ja muilla kvasisosiologeilla). Ongelma saattaa siis olla vain joidenkin meidän vanhaan malliin ja mediaympäristöön tottuneiden päässä (Anun ja mun?).
Tiedän myös, että pikkulasten vanhemmilla on tarve jakaa (ja niiden tuttavilla saada) visuaalista informaatiota pikkuisen kehittymisestä, ja ihanaahan se onkin. Joulukorttipinot riittää jo ton tarpeen toteamiseen. (It takes a village -sanonnan käyttöä tässä yhteydessä en kyllä viinihuuruisilla aivoillani ihan kässää, mutta sopiihan se oikeastaan aina ja kaikkialle.) Estyneenä ihmisenä en osaa veikata, miten itse toimisin. Ehkä heittäisin kuvia ja tekstiä verkkoon 100 kuvaa/min -tahtia, mutta jonkinlaiseen suojattuun ympäristöön. Taustalla soisi Paranoid.
Torstaina 2. elokuuta 2007 klo 20:37
Pikle, tuota samaa olen minäkin miettinyt. Mutta voihan toki olla niinkuin nti Taru sanoo, että maailma muuttuu ja me olemme vain tottuneet toisenlaiseen meininkiin. Ja maailmassa tosiaan on niin paljon kuvia, että yksi kuva ei välttämättä sieltä joukosta erotu, mutta toisaalta taas sekin on nähty monta kertaa, että yksi satunnainen kuva tai video voi saavuttaa hämmästyttävän suuren julkisuuden.
Keem, puhumattakaan luontodokumenteista… tuossakin on kyllä tietty pointti. :)
Torstaina 2. elokuuta 2007 klo 20:43
Mä voisin laittaa lapsuuskuviani nettiin, jos osaisin tehdä sen kiinnostavasti, eli ne ois (osa) jotain taideluomaa. Sellaisenaan oman perheeni ulkopuolisten silmisä kiinnostavuusarvo sille, että mulla oli pienenä paksut posket ja harvoin vaatteita on nolla, eli julkaisukynnys ei ylity.
Torstaina 2. elokuuta 2007 klo 21:22
Nti Taru, tuo voisi tosiaan olla yksi tapa. Pääasia kuitenkin tuossakin, että ne ovat omia kuviasi ja saat itse päättää, julkaistaanko ne ja miten.
Perjantaina 3. elokuuta 2007 klo 14:43
It takes a village tarkoitti tässä yhteydessä sitä, että on äiskälle hirveen tärkeetä, että lähipiiri (mun tapauksessa myös kauempana asuvat lähisukulaiset) on mukana tässä lapsen kasvamisessa.
Mä kirjoitan blogianikin kuin sitä lukisi vain kaverit ja sukulaiset. Jos joku muu sitä pällistelee, niin pällistelköön vaan. En keksi miten jotain kirjoittamaani tai kuvaamaani voisi käyttää pahantahtoisesti - kaikki on kuitenkin totta ja jonkinlainen itsesensuuri pelaa edelleen. En myöskään jaksa uskoa, että nämä serverit on pystyssä vielä silloin, kun lapsi osaa alkaa nolostella omia vauva-aikaisia pulloposkiaan.
Voi olla myös, että olen väärässä ja tämä kostautuu vielä jollain kamalalla tavalla.