Keskiviikkona 14. helmikuuta 2007
Muiden kipeä, rohkea elämä
Pitkä jono lipputiskille, melkein samanlainen vessaan, huonosti järjestynyt eteenpäin tungeksiva sekamelska teatterisalin edessä. Vessoissa tunnelma kuin yläasteen koulun vastaavissa - tupakansavu vain puuttui. Ihmispaljous, tylyjä, värittömiä tiloja, ei penkkejä, joille pysähtyä odottamaan. Ja kun valot olivat sammuneet, jonkun kännykkä piipitti ja joku toinen toilaili huomaamatonta teeskennellen muiden ohi ja yli omalle paikalleen. Valkokankaalle heijastettiin mainoksia, joissa Sulevi Peltola herätti myötänoloutta yrittäessään käydä jäyhästä naapurinmiehestä, joka ei osaa suhtautua digiboksiin.
Muistan taas, miksi käyn niin harvoin elokuvissa.
Itse elokuva, Itä-Saksan viimeisten vuosien tukahduttavan valvontajärjestelmän jyräämistä pienistä ihmisistä kertova Florian Henckel von Donnersmarckin Das Leben der Anderen (suomalaisissa teattereissa se kulkee nimellä Muiden elämä) oli onneksi upea. Se maalasi valkokankaalle sinisen ja ruskean sävyin koskettavan kertomuksen siitä, kuinka vallan välineet ja sen uhrit lopulta ovat toistensa kaltaisia ja antoi katsojan koettavaksi koko tunteiden skaalan epäuskoisesta ahdistuksesta onnen läikähdyksiin ja syvästä surusta voimattomaan vihaan.
Ja jätti jälkeensä hämmentyneen, haikean ja kuitenkin lämpimän olon.
Katsellessani kotimatkallani ratikan ikkunasta talviöistä, neonvaloihin kääriytynyttä Helsinkiä olin onnellinen siitä, että elokuvan kertoma aika on ohi ja etten ole itse koskaan joutunut kokemaan sitä. Ja että suurimpia arkipäivän ärsytyksiäni ovat oikeasti niin vähäpätöiset asiat kuin tunkkaiset leffateatterit. Samaan aikaan olin musertavan surullinen tietäessäni, että jotkut ovat oikeasti joutuneet elämään sen kaiken. Ja olin yhtä aikaa onnellinen ja surullinen elokuvan henkilöiden puolesta, he joutuivat maksamaan kovan hinnan kaikesta.
Edelleen jatkuva tunne on hyvin samankaltainen kuin viime kesänä Berliinissä, kun seistessäni jälkipolville säilytetyn muurinpätkän vieressä Prenzlauer Bergissä tajusin, että tämähän on ollut niin matala, että noiden talojen ikkunoista on näkynyt yli toiselle puolelle.
(Paitsi itse elokuva, minua jäi jälkeenpäin mietityttämään myös minun ja muun yleisön reaktioiden ristiriitaisuus. Elokuvassa oli kohtaus, jossa Stasin urkkija lähes läähättäen salakuuntelee ja sitten kirjoittaa raporttia piuhoitetussa asunnossa rakastelevasta pariskunnasta. Yleisön seasta kuului hajanaisia nauruntirskahduksia, minua lähinnä itketti.)
Das Leben der Anderen toi mieleeni toisen hyvin vaikuttavan lähiaikojen saksalaisen elokuvan, Hitlerin bunkkerin viimeisistä päivistä kertovan Der Untergang:in. Vaikka nuo kaksi kertovat aivan eri aiheista ja aikakausista, niissä kummassakin pureudutaan oman maan kipeään historiaan tarkkanäköisesti, mutta kuitenkin hyvin inhimillisesti. Avataan koneisto ja näytetään ihmiset sen sisällä.
Näin ratikan ikkunasta myös valomainoksen, jossa mainostettiin elokuvaa Nuori Hannibal. Ja olen onnellinen myös siitä, että meillä on muunkinlaisia elokuvia kuin ällöromantisoidun sarjamurhaajan neljäs tuleminen.
Torstaina 15. helmikuuta 2007 klo 9:07
mun kommentti liikkuu ihan ilmassa, eli siinä, miten pahalta ihmismassat haisevat:
elokuvateattereissa, metroissa, busseissa, yäk ihmiset haisevat pahalle.
Torstaina 15. helmikuuta 2007 klo 9:09
Elokuvateattereissa en ole tuota huomannut, mutta ratikoissa silloin tällöin kyllä. Ne pahimmat haisulit eivät taida käydä leffoissa…
Elokuvateattereissa minua häiritsee korkeintaan liian voimakas parfyymin tuoksu. Sellaisesta tulee päänsärkyä.
Torstaina 15. helmikuuta 2007 klo 13:07
Kappas, minä en käy melkein koskaan elokuvissa. Oikeastaan syynä se, että käyn joka viikko keikoilla, ei sitä kaikkialle voi ehtiä. Mutta sitten kun leffaan menen, aina sama fiilis.
Olen myös Berliinissä ajatellut tuota ikkunasta näkymä-aihetta. Berliini on niin ihana, se kiehtoo minua vuodesta vuoteen.
Torstaina 15. helmikuuta 2007 klo 13:19
Uusissa megalomaanisissa leffateatterihelveteissä on vanhoja paremmat valkokankaat ja penkit, mutta kaikki muu onkin sitten pielessä. Ja kun Finnkino osti Kinopalatsin, ei täällä Suomessa ole enää kuin yksi iso ketju, joten sen ei tarvitse panostaa tiloihinsa sitäkään vähää kuin ennen.
Berliini on kyllä ihana. Paitsi tuo näkymäjuttu, minua hämmensi Berliinin historiassa juttu, jonka luin Mondo-matkaoppaasta (joka muuten on varsin mainio, meillä oli se mukana viimevuotisella reissulla).
Muutamat Berliinin metroasemista jäivät jaossa itäpuolelle ja kun metrot kuitenkin kulkivat edelleen länsipuolella omia reittejään, joidenkin niistä piti ikäänkuin sukeltaa Itä-Berliinin alitse ja palata sitten taas länsipuolelle. Itäpuolen metroasemilla oli sotilaita vartioimassa, ettei juniin nouse asemilta kukaan, ja päivästä toiseen he katselivat, kuinka junia tulee toisesta maailmasta, liukuu ohi ja menee taas takaisin. Joku niistä vartiosotilaista oli kirjoittanut kirjan kokemuksistaan.
Tuollaisia asioita ei oikein pysty käsittämään.
Torstaina 15. helmikuuta 2007 klo 19:10
Mä näin Muiden elämän marraskuussa ja vieläkin leffa pyörii mielessä. Yksi (kaikkiin aisteihin) vaikuttavimmista koskaan näkemistäni leffoista. Jotenkin siitä tuli mieleen Fassbinder-vainaan parhaat ja ihmisläheisimmät pätkät.
Saksassa on tehty taas viime vuosina muutenkin hyviä leffoja, yllättäin aiheet löytyvät lähihistoriasta. Nyt semi-ajankohtaiseen RAF:iin liittyvää Volker Schlöndorffin Die Stille nach dem Schussia rohkenen suositella (tuli männä kesänä telkkaristakin. Saksalaisleffoissa on muuten kauhean kauniita ja kauniisti kuvattuja näyttelijöitä!!
Miksei kukaan muuten tee Suomessa lähihistoriaan sijoittuvia, kauniita, koskettavia ja ajatuksia herättäviä elokuvia? Kaurismäki ei nyt käy vastaukseksi. Tarviiko kansakunnalla olla yhtä pahat traumat kuin saksalaisilla (natsit, terroristit ja totalitaria) että se kykenee käsittelemään historiaansa muutenkin kuin romantisoidusti (vrt. suomalaiset maailmansotaleffat)?
Torstaina 15. helmikuuta 2007 klo 19:26
Tuo on hyvä kysymys - suomalaiset elokuvat tuntuvat olevan joko Kaurismäkeä tai sitten maallekaipuuta. Kummatkin ovat omalla tyylillään pakoa menneisyyteen, mikä ei välttämättä pitemmän päälle jaksa innostaa. Noissa saksalaisissa on piristävää juuri se, että niissä tehdään tiliä menneisyyden kanssa, muttei juurikaan haikailla sinne takaisin.
Tuo Die Stille nach dem Schuss pitää laittaa muistiin.
Torstaina 15. helmikuuta 2007 klo 21:33
Kirjoitatko ihan ammatiksesi? Siltä vähän vaikuttaisi. :)
Torstaina 15. helmikuuta 2007 klo 22:09
Memu, en kirjoita ammatikseni, blogissa harjoittelen vain. Kiitoksia kehuista. :)
Sunnuntaina 18. helmikuuta 2007 klo 12:41
Goodbye Leninin olet varmaan jo nähnyt? Kivoja taloja, paikkoja ja katuja itäpuolelta. Prenzlauer Berg on mun Berliini-suosikki! Varattiin lennot sinne taas elokuulle, se kokonimikaimasi menee naimisiin.
Sunnuntaina 18. helmikuuta 2007 klo 16:59
Juu, olen nähnyt Goodbye Leninin. Siitä en oikein innostunut, en tiedä miksi. Itse olen tykännyt Berliinissä eniten Mittestä - siis siitä ullanlinnamaisesta alueesta joen pohjoispuolella. Kunpa pääsisi taas…
Tiistaina 20. helmikuuta 2007 klo 21:27
Mahdoimmekohan istua peräti samassa näytöksessä? Sama päivä, samanlainen tunnelma. Ajattelin itsekin polkata tuosta elokuvasta, mutta kaikki tuli jo oikeastaan ilmi sinun kirjoituksessai. :) Kuten Perikadostakin, pidin tästä elokuvasta älyttömän paljon. Itkeskelin itsekseni elokuvan koskettavuutta ja absurdiutta: millaista olisi ollut elää tuollaisessa yhteiskunnassa? Katselin ympäristöäni eri silmin, kun astuin elokuvan jälkeen kadulle. (Myönnän muuten, että hihittelin itsekin sille yhdyntäkohtaukselle.)
Tiistaina 20. helmikuuta 2007 klo 21:59
Tuona päivänä taisi olla vain yksi näytös, joten olimme varmaankin samassa! Pieni maailma, mutta ihmiset tuntemattomia toisilleen…
Minusta siinä seksinvakoilukohtauksessa jotenkin tiivistyi koko systeemin mielettömyys, siksi se meinasi pistää itkettämään.
Ja nyt jälkeenpäin olen muistellut sitä Stasi-miestä. Siihen rooliin oli valittu todella upea näyttelijä, joka puhui painavia melkein pelkästään silmillään.