Tiistaina 21. marraskuuta 2006
Liikaa orpoja
Tein kotimatkalla mutkan levykaupan kautta ja ostin kaksi uutuutta, PMMP:n Leskiäidin tyttäret ja Tom Waitsin Orphans. (Ja nyt vasta tätä kirjoittaessani huomasin, miten läheltä levyjen nimet liippaavat toisiaan. Oikeastaan aika hassua.)
Aloitin jälkimmäisestä. Se sisältää paksuissa ja kauniissa kirjamaisissa kansissa kolme erillistä levyä, Brawlers, Bawlers ja Bastards, yhteensä 56 kappaleen verran taattua Waitsia. Kymmeniä uusia kappaleita, Ramones-covereita, Bukowskin ja Kerouacin tekstejä. Rokkia, balladeja, valsseja, gospelia, bluesia. Satuja, tarinoita, muistelmia, runoja. Rakkautta, tuskaa, surua, ikävää, toivoa. Autoja, lampaita, matkoja, sadetta, hyönteisiä, murhia ja hulluuksia. Kitara, piano, saksofoni, urkuharmoni, klarinetti ja monta muuta harvemmin kuultua soitinta, isot kasat erilaisia rytmejä. Ja kaiken yllä Waitsin raastavan säröinen lauluääni, joka välillä kirkuu, välillä kuiskaa. Ja välillä kaikkea siltä väliltä.
Kahden levyn ja 36 kappaleen jälkeen olen täysin uupunut. Pääni on täynnä yksittäisiä säveliä, satunnaisia säkeitä, muristuja sanoja, joista en saa rakennettua mitään kokonaista. Olen yrittänyt ahmia liikaa - Waitsia pitää lähestyä yksi levy kerrallaan ja siirtyä seuraavaan vasta, kun edellinen on muuttunut melusta melodioiksi. Kuitenkin haluaisin hotkia vielä sen yhden kokonaan kuuntelemattomankin, mutta tiedän, että rangaistuksena ahneudesta pääni menisi vielä pahemmin solmuun. Tällaisissa asioissa kurinalaisuus on tie pinnan alle, suuriin elämyksiin.
Ja kun pää on jo valmiiksi täynnä Waitsia, sinne ei kannata enää yrittääkään työntää PMMP:tä sekaan. Nyt on levättävä ja unohdettava hetkeksi sekä Äpärät että Leskiäidin tyttäret.
