Torstaina 12. tammikuuta 2006
Tulkinta ja oivallus
Musiikkiaiheinen keskustelu Kirjailijan häiriöklinikalla rönsyili cover-biiseihin ja minä lupailin omaa tarinaa niistä.
Maailma on täynnä järkyttäviä cover-biisejä (onpas melkoinen sanahirviö, mutta tuo lienee kuitenkin se yleisimmin käytetty nimitys). Ne tuovat mieleen erään elokuvan mainoslauseen, jonka mukaan kyseinen raina on “kaikkien aikojen paras uusintaversio Hitchcock-elokuvasta”. Niissä ei ole mitään, mikä selittäisi syyn niiden olemassaololle - ei mitään uutta tai erilaista. Ne antavat vaikutelman, että niiden avulla vain yritetään tavoitella pientä häivähdystä biisin tekijän tai alkuperäisen esittäjän karismasta.
Onneksi tuo ei kuitenkaan ole koko totuus - maailmasta löytyy myös runsain mitoin oivaltavia ja rikastuttavia uusia tulkintoja vanhoista kappaleista. Parhaimmillaan uudet versiot tuovat jotain lisää myös alkuperäiseen, avaavat sen kuultavaksi aivan toisella tavalla.
Kenties paras esimerkki cover-biisistä, joka muuttaa kokemuksen alkuperäisestä, on rokkisetä Tom Jonesin ja The Art of Noicen versio Princen kappaleesta Kiss. Tom Jones mylvii koko miehuutensa voimalla, mikä korostaa Princen alkuperäisen tulkinnan keveyttä (ei sisällöllisessä mielessä, vaan eräänlaisena sävelten fyysisen painon ilmaisuna) ja haurautta entisestään.
Oikeastaan se suurin rikkaus taitaakin olla ristiriitaisuudessa ja päinvastaisuudessa. Säkeissä “I hurt myself today / to see if I still feel” on täysin erilainen sävy, kun ne lausuu Johnny Cash, kaiken nähnyt vanha mies verrattuna kappaleen Hurt alkuperäisesittäjän, Nine Inch Nailsin laulajan Trent Reznorin nuoreen ja kiihkeään ahdistukseen. Samanlainen iän mukanaan tuoma tyyneys näyttäytyy myös Cashin versiossa Nick Cave & The Bad Seedsin raivokkaasta saarnasta The Mercy Seat.
Testosteronia tihkuva Nirvanan kappale Smells Like Teen Spirit saa jännittävän ja mystisen naisellisen sävyn Tori Amosin tulkitsemana. Nirvanan akustinen versio David Bowien miehisestä tunnustuksesta The Man Who Sold The World on kovin raskasmielinen ja väsynyt (mutta silti upeaa kuultavaa!).
Michael Jacksonin Smooth Criminal muuttuu tyylikkäästä suhinasta touhukkaaksi rokkimeiningiksi Alien Ant Farmin käsittelyssä. U2:n tunnelmallinen Where The Streets Have No Name saa Pet Shop Boysin käsittelyssä reippaan poljennon ja erikoisen siamilaisen kaksosen kappaleesta Can’t Take My Eyes Off You (jonka alkuperäistä esittäjää en nyt saa mieleeni).
Kenties kaikkein erikoisimmat rajanylitykset (joita ei ehkä enää voi kutsua cover-biiseiksi, mutta tulkintoja nekin ovat) on tehty kolmikon Aphex Twin, David Bowie ja Philip Glass toimesta. Ensin oli Bowien kappale Heroes, sitten Philip Glassin persoonallinen, orkesterille sovitettu instrumentaaliversio, minkä jälkeen Aphex Twin yhdisti Bowien alkuperäiset vokaalit Glassin versioon. Lopputulos on vähintäänkin hämmentävä.
Mietin hetken, mistä kappaleesta toivoisin kuulevani uuden tulkinnan, mutta tajusin sitten, etten oikein osaa ajatella sillä tavalla. Toivon mieluummin, että minut yllätetään uusilla oivalluksilla, yhä uudelleen.
Torstaina 12. tammikuuta 2006 klo 23:09
frankie valli. laulaa siis can’t take my eyes off you:n. josta on ihana pulloihinpuhallusversio carlsbergin mainoksessa… mainitsemisen arvoinen on myös queenin loistava who wants to live forever, johon sarah brightman tuo klassisen laulun lisäsäväyksen.
Torstaina 12. tammikuuta 2006 klo 23:36
Minusta onnistunut cover-kappale paljastaa nimenomaan musiikin hienouden, sanoitus ja sävellys ovat niin hyviä, että ne kestävät muidenkin kuin alkuperäisen esittäjän käsittelyn. Itse kappale nousee keskiöön, ei mahdollisen hittibiisin esittäjän. Eli kärjistäen sanottuna: hyvin tehty cover paljastaa kappaleen musiikillisen voiman.
Stereophonics & Jools Holland´s And His Rhythm & Blues Orchestra: First time ever I saw your face; paras kuulemani tulkinta
Huey & Jools…: Fly me to the Moon; ikivanha kappale, joita olen kuullut monina tulkintoina
Tori Amos: Famous Blue Raincoat (naisellinen näkökulma tarinaan)
Samuli Edelmann: Kaikki häipyy on vain nyt (ei hakkaa Eppuja, mutta onpahan sisäistetty tulkinta)
De Danann: Let it be (irlantilaissävärit ovat hienot)
Maura O´Connell: For no one (naisnäkökulma Beatleseihin)
Linda Ronstadt & Emmilou Harris: Sisters of mercy (miksiköhän naisten tulkinnat Cohenista ovat minusta hienoja?)
Norma Waterson: Over the rainbow
YoYo Ma: Libertango
jne. jne. Olipahan hempeä lista…
Perjantaina 13. tammikuuta 2006 klo 7:30
Strangelove - ai niin, Frankie Valli. On kyllä ollut Pet Shop Boyseilta mainio oivallus huomata, että kyseinen kappale on tietyssä mielessä samankaltainen Where the streets have no name:n kanssa. Nehän vaihtuvat aika saumattomasti Pet Shop Boysin käsittelyssä.
Tui - olet oikeassa, cover-versio paljastaa kyllä armottomasti sen, miten paljon alkuperäisessä kappaleessa on, mistä ammentaa. Jos alkuperäinen kappale on hyvä, siinä on myös tilaa tehdä tulkintoja. Joistakin covereista valitettavasti huomaa, miten alkuperäinen versio on nojannut vain esittäjäänsä, ja itse kappale on tyhjää täynnä. Silloin uusi tulkintakaan ei tunnu juuri missään.
Perjantaina 13. tammikuuta 2006 klo 10:59
Näin on. Ja huonoja covereitahan ei kannata muistella. En tiennyt Glassin versioineen Bowiea. Täytyy ehdottomasti kaivaa jostain kuunneltavaksi. Näistä kahdesta herrasta Glass on enemmän makuuni. Olin muinoin yllättynyt miten hienosti Linda Ronstadt tulkitsi hänen musiikkiaan Glassin levyllä Songs of liquid days.
Perjantaina 13. tammikuuta 2006 klo 11:00
Levy on tietysti Songs from liquid days.
Perjantaina 13. tammikuuta 2006 klo 11:07
Glass on muuten versioinut myös Aphex Twinia, tehnyt orkesterisovituksen kappaleesta Icct Hedral.
Ja niistä huonoista covereista - jotkut ovat jo niin huonoja, että ovat oikeastaan aika huvittavia, kuten Ritari Ässänä paremmin tunnetun David Hasselhoffin versio Madonnan biisistä La Isla Bonita (iTunes Music Storesta tosiaan löytyy kaikenlaista…).
Sen sijaan Paul Ankan yritys tehdä ns. Johnny Cashit eli levyttää omia tulkintoja rockbiiseistä tuotti jotenkin aika mitäänsanomattoman tuloksen.
Perjantaina 13. tammikuuta 2006 klo 12:16
Ah, ihana merkintä, ihania kappaleita. Johnny Cashin Hurt on jotain käsittämättömän isoa, eikä kyllä huonoksi jää alkuperäinenkään.
Voi, minä niin pidän muusikoista ja musiikista!
Perjantaina 13. tammikuuta 2006 klo 12:52
Musiikki on kyllä siitä jännä asia, että se tuottaa mielihyvää jotenkin aivan toisella tasolla kuin esimerkiksi kirjat tai elokuvat (tästähän oli juttua Kirjailijan häiriöklinikallakin vähän aikaa sitten). Minä voisin hyvin viettää tunteja päivässä vain kuunnellen omia suosikkejani uudelleen ja uudelleen.
Perjantaina 13. tammikuuta 2006 klo 13:20
Minä olen näissä musiikkikeskusteluissa ihmetellyt miten ihmiset voivat muistaa niin paljon nimiä ja olla niin tietoisia eri kappaleiden esittäjistä. Minulle suurin osa vaikuttavastakin musiikista vain hurisee ohi. Nautin siitä suunnattomasti, mutta en tule ajatelleeksi että pitäisi selvittää mikä biisi, kenen biisi ja kuka sen nyt laulaa.
Kun minä olin lapsi, oli muuten säännönmukaista että hitit käännettiin suomeksi. Tapani Kansan Delilah oli yksi lapsuuden suurista elämyksistä. Heheh. Enää ei Kansan karisma ole kyllä purrut. Kammottavista covereista tulee ensimmäiseksi mieleen Walking in the Air jonka teki suomeksi mm. Arja Koriseva. Hirvittävää. Mutta ehkä se on vain joku makukysymys. Myös joku rytmiorkesteri jonka nimeä en saa nyt päähäni, raiskasi tuon ihanan kappaleen törkeästi.
Perjantaina 13. tammikuuta 2006 klo 14:56
Kuuntelin syksyllä Paul Ankan rocktulkintoja ja ne oli kamalia. Inhosin myös Rod Stewartin evergreenlevyä. Sen sijaa Bryan Ferryn As times go by on on aivan verraton evergreen-levy. En ole koskaan erityisesti pitänyt Ferryn äänestä, mutta jostain syystä juuri näihin iki-ihaniin ikivihreisiin hänen äänensä tuo uudenlaista särmää, eräänlaisen ironisen pilkahduksen ja se tekee koko jutun entistä nautittavamman.
Minä olen muusikoiden suhteen täysin uuno klassisella puolella. Ihmettelen aina miten joku osaa eritellä eri soittajien tulkintoja toisistaan. Minä en osaa, kuuntelen vain musiikkia. Ainoa missä pyrin olemaan tarkka on siinä, että Glenn Gouldin Goldberg-variaatioista valitsen aikaisemman 50-luvun tulkinnan, jostain syystä huomaan eron mutta en osaa eritellä sitä. Tosin tällä viikolla olen joutunut tyytymään uudempaan, kun en löytänyt vanhaa levytystä.
Walking in the airia voin kuunnella vain sen pikku pojan (Alex jotain, ehkä) ja Nightwishin esittäminä. Muita tulkintoja kartan, paitsi tietysti pelkkää pianoversiota.
Perjantaina 13. tammikuuta 2006 klo 15:00
Walking in the Air -kappaleesta on tosiaan olemassa hölmö suomenkielinen versio, jossa lauletaan jotakin tyyliin “sun nimesi on maa”. En tiedä esittäjää, enkä välitäkään…
Vähän samaan tapaan kuin Tui, minäkin olen täysin tietämätön klassiseen musiikkiin liittyvistä asioista, mutta populaarimusiikin puolella tietoni ovat paremmat. Näköjään sitä mahtuu pään täytteeksi kaikenlaista… minä muistan biisien ja niiden esittäjien lisäksi myös sanoituksia kymmenittäin ellei sadoittain, sellaistenkin kappaleiden, joista en edes pidä.
Kyse lienee siitä, että olen musiikin lisäksi kiinnostunut myös itse populaarikulttuurista - siis sen ilmiöistä, genreistä ja persoonista. Se on oikeastaan ollut harrastukseni jo kohta parinkymmenen vuoden ajan (niin kauan, kuin olen kuunnellut musiikkia).
Toki minullakin on aukkoja populaarimusiikkisivistyksessäni - suurimmat sellaiset sen tavaran kohdalla, mitä MTV nykyään suoltaa. En siis ole saanut itseäni kiinnostumaan listahitti-teinimusiikista.
Perjantaina 13. tammikuuta 2006 klo 16:31
Johnny Cashin “Hurt”- videon näkeminen oli silmät kyyneliin kihemöittävä tapaus. Cashin vanhuudesta heikko ääni ja kuvan tärisevä sumeus ja katkeileva suristelu eteenpäin ruudulla…
Mukava huomata, että Bowien ystäviä löytyy.
Perjantaina 13. tammikuuta 2006 klo 17:12
Maria, jep. Nimenomaan Cashin vanhuus, hauraus ja väsymys tekevät Hurtista ja The Mercy Seatista niin upeita tulkintoja - ne kun ovat molemmat alunperin nuorten, vihaisten miesten lauluja. On aivan eri asia, kun vanha mies sanoo “I’m not afraid to die” joutuessaan tuomituksi kuolemaan.
Bowie on upea mies, joskin vanhemmiten vähän väsähtänyt musiikillisesti. Mutta onneksi hänen aikaisemmista tuotoksistaan löytyy kaikenlaisia hienouksia. Bowiesta tuli mieleeni sekä hänen että Iggy Popin versioima biisi China Girl, joka on paitsi Bowien upein biisi, hieno myös Iggyn tulkitsemana. Miehet ovat tehneet kyseisen biisin yhdessä, en ole ihan varma, kumpi levytti sen ensin.
Tiistaina 17. tammikuuta 2006 klo 8:40
Haastoin sinut mietiskelemään elokuvia.
Tiistaina 17. tammikuuta 2006 klo 12:22
Juu, huomasin asian juuri äsken käydessäni blogissasi. Saamasi pitää hetken kuluttua. :)
Tiistaina 17. tammikuuta 2006 klo 22:50
[…] Sain Kirja-addiktin ja Kirjailijan häiriöklinikan cover-keskusteluista ajatuksen listata muutaman uustulkinnan minäkin. Kas tässä virallisena Jesupetterinä jo pitkähkön ajan toimineen herran biiseistä muutama mellevä uustulkintakokoelma. […]