Maanantaina 9. tammikuuta 2006
Ääniä syvälle jonnekin
Kirjailijan häiriöklinikalla ja Tuumailua-blogissa jutellaan merkittävistä ja koskettavista lauluäänistä. Minä olen musiikin suurkuluttaja, nykyään erityisesti lauletun sellaisen. Kuuntelin vuosikausia pelkkää instrumentaalimusiikkia tai sitten sellaista, jossa laulu oli mukana ikäänkuin yhtenä instrumenttina. Tänä päivänä olen kiinnostunut erityisesti sanoituksista ja äänistä, jotka niitä laulavat. Heikkouteni (ja toisaalta myös voimavarani, koen saavani musiikilta varsin paljon) on matala miesääni, sellainen, joka menee syvälle jonnekin, sekoittaa hormonitasapainon ja vie jalat alta.
David Bowie on ensirakkauteni tällä osastolla. Olin aivan myyty heti, kun ensimmäisen kerran kuulin Bowien laulavan: “I stumble into town / just like a sacred cow / visions of swastikas in my head / plans for everyone / it’s in the whites of my eyes”. (Lyriikat ovat kappaleesta China Girl.)
David Gahan, Depeche Moden laulaja, on niinikään nuoruudenrakkauteni. Dave, paitsi että osaa värisyttää sielua äänellään juuri sillä oikealla tavalla, on myös komea. Tai oli ainakin silloin joskus.
Tom Waitsin ääni paranee vanhetessaan, se muuttuu yhä karheammaksi ja kuluneemmaksi. Waitsin laulut ovat tarinoita, jotka koskettavat syvältä - mutta vain tuolla ainutlaatuisella äänellä kerrottuina. Samaan, vanhempaan sarjaan kuuluvan Leonard Cohenin ääni on kohtalokas. Kun hän sanoo: “I’ve seen the future, baby / It is murder”, se on vain uskottava.
Interpol-bändin laulaja Paul Banks on uusin suosikkini. Olin mennyttä naista viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulin bändin esikoislevyn viimeisen biisin Leif Erikson loppupuolen säkeet “She says brief things, her love’s a pony / my love’s subliminal”. En oikein vieläkään tiedä, mitä juuri noissa lyhyissä lauseissa on - ehkä juuri se, mitä ei voi sanoa. Paul Banks -rakkauteeni on vaikuttanut myös se, että olen nähnyt bändin keikalla.
Joy Division-bändin vuonna 1980 kuollut laulaja Ian Curtis kuuluu matalien sarjaan myös, samoin kuin välillä enemmän, välillä vähemmän raivokas saarnamies Nick Cave. Joskus korkeallekin yltävä ja jotenkin julmankomea Morrissey kuuluu niinikään suosikkilistalleni.
Ja ehkä hieman vähemmän matala, mutta sitäkin persoonallisempi ääni on The Cure-bändin laulajalla, Robert Smithillä. Smithin ääni on surullisempi kuin kenenkään muun, mutta hän tekee murheesta ja ikävästä tietyllä tavalla iloista, rakentaa lauluihinsa aivan erityisen sävyn.
Edellä mainitsemieni käheänkarheiden, miehekkäiden tai surullisten lisäksi on pari korkeaa ja enkelinkirkasta miesääntä, joista pidän erityisesti. Morten Harket, lapsuusvuosieni suosikin ja sittemmin ihan onnistuneen paluun tehneen norjalaisbändi A-ha:n laulusolisti on yksi sellainen, muutama kuukausi sitten livenä näkemäni englantilaistuneen tanskalaisbändi Mew:in laulaja Jonas Bjerre toinen. Hmm, ilmeisesti skandinaavit osaavat laulaa jotenkin taivaallisesti.
Aihetta pohtiessani huomasin, etten kuuntele säännöllisesti juuri lainkaan naisääniä (joista koko keskustelu oikeastaan lähti liikkeelle). Niidenkin joukosta kuitenkin löytyy sellaisia, jotka puhuttelevat. Sellaisia ovat esimerkiksi Lisa Gerrard, (Dead Can Dance-bändin laulaja, jonka erityinen taito tulee esiin varsinkin kappaleessa The Host of Seraphim); Beth Gibbons (Portisheadin laulaja, joka häikäisee erityisesti kappaleella nimeltä Roads), Björk (jonka uudet levyt tosin ovat liian omituisia minun makuuni); Annie Lennox (jolla on upea, kylmänkuulas ääni - harmi vain, ettei hän ole juuri koskaan laulanut hyviä biisejä); Julee Cruise (se vaalea ja eteerinen, joka laulaa Twin Peaks-soundtrackeilla); Shirley Bassey (joka laulaa paitsi hienoja Bond-tunnareita, myös erään mainion, agenttimaisen biisin Propellerheadsin levyllä).
Huomasin myös, ettei listaltani löydy yhtään kotimaista nimeä. Kuuntelen kyllä myös suomalaista musiikkia, mutta ilmeisesti siinä puhuttelee aina jokin muu kuin laulajan ääni.
Maanantaina 9. tammikuuta 2006 klo 20:05
Tuttua tuo persoonallisten äänien joukko, ulkomaisista tuli mieleen vielä lisäksi Martin Fry http://www.abcmartinfry.com (ja varsinkin ikuisella suosikkilistallani oleva laulunsa Look of Love).
Naisista Lennoxin kanssa samoihin aikoihin vaikutti myös Alison Moyet http://www.alisonmoyet.com jonka ääni myös oli vaikuttava ja sen tunnisti helposti.
(Sorry etten osaa lopettaa, mutta) Bronski Beat-bändin Jimmy Somerville jäi myös persoonallisena äänenä mieleen, ei kyllä taida (sattuneesta syystä) enää olla sitä matalaa miehekästä… ;-)
Maanantaina 9. tammikuuta 2006 klo 20:41
Pahoittelen viestisi hetkellistä katoamista, se juuttui moderoitavaksi noiden linkkien takia… eikä tarvitse osata lopettaa, tällaiset suosikkilistat ovat aina kiinnostavia. :)
Lennoxista ja Moyetista tuli mieleeni muutama hiukan varhaisempi naislaulajaa, kuten Debbie Harry, Nico ja Marianne Faithful (jonka ääni on parantunut vanhetessa). He eivät kuitenkaan vaikuta pelkällä äänellään, vaan oikeastaan enemmän koko olemuksellaan.
Tiistaina 10. tammikuuta 2006 klo 2:11
leonard cohen ja tom waits ovat aivan uskomattomia. kun heidän musiikkiaan laittaa soimaan niin vajoaa johonkin epämääräiseen euforiseen olotilaan.
Tiistaina 10. tammikuuta 2006 klo 9:20
Juu, niin ovat. Heidän karheassa äänessään on jotakin, mikä hivelee aivan erityisen miellyttävästi, melkein fyysisesti.
Keskiviikkona 11. tammikuuta 2006 klo 18:56
Hassua, olin juuri kirjoittanut Kirstille Lisa Gerrardista ennen kuin päädyin tänne ja sinäkin olit maininnut hänet. Minä pidän Cantara-kappaleesta (muistaakseni se on se) enkä pelkästään Gerrardin laulun vuoksi.
Marian studiollakin keskustelusissa pohdittiin miesääniä. Minulle ulkomaiset naiset ovat olleet tärkeämpiä kuin kotimaiset, miehissä taas suomalaiset äänet ovat läheisiä: Olavi Virta, Martti Syrjä, Hector, Jorma Kääriäinen ja Sakari Kuosmanen. Pauli Hanhiniemen ääni miellyttää myös. Ulkomaisista Lennon vanavedessään McCartney, Bob Dylan. Viimeisimpiä löytöjä on Stereophonicsin Kelly Jones, jolla on matala ja karhea ääni. Van Morrisonista olen alkanut pitää, Bono on hyvä. Miehissä tosin pätee aivan sama kuin naisissa, hyväkään ääni ei saa kuuntelemaan levyjä, jos musiikki ei kiinnosta.
Odotan kiinnostuneena cover-juttuasi.
Keskiviikkona 11. tammikuuta 2006 klo 20:49
Minä olen huomannut, että ääni voi saada kiinnostumaan musiikista - joskus tutustun musiikkiin ikäänkuin “lauluääni edellä”. Esimerkiksi Tom Waitsin kanssa minulle on käynyt näin. Toisinaan taas musiikki merkitsee enemmän kuin lauluääni, U2:n ja Bonon kanssa minulla on sellainen tilanne. Pidän bändin musiikista, mutta en erityisesti Bonon äänen vuoksi.
Lisa Gerrardin kautta tuli mieleeni vielä yksi hyvä ääni, Elisabeth Frazer (Cocteau Twins -bändin laulusolisti).
Keskiviikkona 11. tammikuuta 2006 klo 22:15
Minä pidän U2:sta en Bonon äänen vaan Bonon vuoksi, liittyy BAnd Aidiin. Totta joskus, ääni voi johdattaa musiikkiin. Kelly Jones auttoi löytämään Stereophonicsin, vaikka harvoin heitä kuuntelenkin. Lainasin kirjastosta Jools Hollandin levyn silloin kun en koko herrasta mitään tiennyt ja levyllä Stereophonics esittää coverina (!) vanhan biisin First time ever I saw your face. Paras kuulemani tulkinta kappaleesta, oli pakko etsiä yhtye, jossa moinen laulaja esiintyy. Jools Hollandin levyllä ikivanhan suosikkievergreenini Fly me to the moon tulkitsi erittäin käheä-ääninen laulaja Huey Fun Lovin’ Criminalsista. Tutustuminen Hueyn yhtyeeseen osoitti, että ääni ei vienyt musiikin luo. Hänen ihanan karheaa tulkintaansa kuuntelen siis vain tuossa vanhassa laulussa. Siinäkin loistava cover. Niistä pystyisin myös tekemään listan.
Torstaina 12. tammikuuta 2006 klo 22:00
Tee toki cover-lista, minäkin sain omani vihdoin valmiiksi. Niitä on aina kiva lukea, uusien elämysten toivossa.