Eräänä iltapäivänä

Dig deep in your heart for that little red glow
We’re decomposing as we go

Kuuntelen Tom Waitsin levyä Alice, yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikki ne hitaat, keinuvan kauniit kappaleet, joiden kautta hänen kulunut, karhea äänensä käy suoraan sieluun. Ja ne hieman nopeammat ja kiikkuvat, jotka tuovat mieleen sirkuksen tai teatterin. Niistähän ne kertovat, elämän hulluudesta.

Mietin, kuinka oikeassa Waits on laulaessaan tuon säkeen, kuinka me hajoamme kulkiessamme - tai oikeastaan kulkeutuessamme - ajan pyörän mukana kohti tuntematonta. Pikkuhiljaa, iän myötä voimamme ehtyvät, ja eräänä päivänä emme enää jaksa pitää kiinni. Kun pyörän kyydistä putoaa, ei enää pääse takaisin. Ja vaikka kuinka tietäisi, että eräänä päivänä niin käy kaikille, vaikka kuinka tietäisi erään sellaisen hetken olevan tulossa lähelle, lopulta se kuitenkin tapahtuu niin kovin äkkiä. Yhtäkkiä maailmassa on tyhjä paikka siinä, missä ennen oli tärkeä ihminen. Sitä hyvästelee lähtiessään niinkuin aina, hei nyt sitten, ja kerran se on lopullista.

Lopullisuus on mykkää ja musertavaa, suru suurta ja yksityistä. Surun hetkellä on kaivauduttava sydämeensä ja löydettävä sieltä se pieni punainen hohde, sen juurella on paikka muistolle. Muistoa on vaalittava hellästi, se on kaikki, mitä jää jäljelle.

I promise we never will part
I’ll never sail back to the time
But I’ll always pretend you’re mine
Though I know that we both must part
You can live in my heart

Yhtäkkiä muistan Kyllikki Villan viisaat sanat viime viikolla lukemastani Nyt-liitteestä: Älä pelkää alakuloa ja kaipausta. Niin se on - kun lakkaa pelkäämästä, kun antaa alakulon tulla ja kietoutuu kaipaukseen kuin lämpimään peittoon, voi tuntea, kuinka punainen hohde voimistuu. Sen valossa muistot muuttuvat surullisista onnellisiksi, maailma näyttää taas kauniilta ja hyvältä. Ajan kulku hidastuu, tämä hetki on kirkas ja tulevaisuus kaukana jossakin.

Mietin Marginaalin Janin kysymystä, hän etsii ilon ja mielihyvän lähteitä. Minun iloni rakentuu hyvin pienistä paloista. Tänään iloitsen siitä, että vuoden pimeimpinä päivinä joulukaktukseni valmistautuu kukkimaan, se on täynnä nuppuja, jotka kohta aukeavat aniliininpunaiseen loistoon. Olen tänään iloinnut myös rauhallisesta hetkestä suosikkikahvilassani, hyvästä kahvista ja musteelle tuoksuvasta sanomalehdestä, joka kertoi minulle 13-vuotiaasta, israelilaisten sotilaiden ampumasta palestiinalaispojasta. Vaikka poika menetti henkensä sotilaiden luultua hänen leikkipyssyään oikeaksi, hänen vanhempansa lahjoittivat hänen elimensä israelilaisille elinsiirtoa odottaville potilaille tuodakseen rauhan edes hieman lähemmäksi. Iloitsen myös hyvästä kirjasta, jonka lukemista jatkan kohta - en aio paeta sen avulla tätä maailmaa, vaan käydä tarinassa retkellä, löytää jotain minkä voin tuoda mukanani ja kantaa sisälläni. Teen samanlaisia sukelluksia Tom Waitsin musiikkiin, jonka olemassaolosta olen tänään erityisen kiitollinen. Iloitsen myös postipaketista, jonka saan huomenna hakea postista, siinä on mukavia asioita, joita olen tilannut itselleni.

Ja iloitsen kauniista ajatuksesta, jonka Täti viidakon reunalla tarjoaa - hän muistuttaa lähestyvästä joulusta ja ehdottaa erilaista lahjaa. Tänä jouluna aion ajatella sekä mielessäni että kukkarollani niitä pieniä ja vielä pienempiä, joita isommat kohtelevat huonosti, koska voivat. Kiitoksia Ruu, maailma muuttuu pienin askelin.

Aihe: juuri nyt.
Voit kommentoida viestiä tai lähettää trackback-viestin omalta sivustoltasi.