Eräänä iltapäivänä

(VAROITUS! Ellet ole vielä lukenut Paul Austerin Illuusioiden kirjaa, mutta olet mahdollisesti aikomassa etkä halua tietää sen olennaisista kysymyksistä mitään etukäteen, tämä teksti kannattaa ehkä jättää lukematta. Tässä revitään eräs palanen suoraan sen ytimestä.)

Kirjailijan häiriöklinikalla on lähiaikoina puhuttu mielenkiintoisia, ensin päiväperhoista ja sitten sanomisen vapaudesta suhteessa siihen, kuunteleeko kukaan ja sitten erään taiteilijan elämäntyöstä. Kummassakin keskustelussa ollaan olennaisten kysymysten äärellä: mietitään, miksi tehdään ja mitä siitä jää jäljelle. Erityisesti jälkimmäinen aihe toi mieleeni Illuusioiden kirjan ja sen tapahtumien järjettömän käänteen, taiteilijan testamentin:

Jos joku tekee elokuvan eikä kukaan näe sitä, onko elokuva olemassa vai ei? Niin kuului hänen perustelunsa. Hän tekisi elokuvia, joita ei näytettäisi yleisölle koskaan, tekisi elokuvia silkasta tekemisen ilosta. Sellaisesta kuvastui henkeäsalpaava nihilismi, ja silti hän on aina pitänyt lupauksensa. Kuvittelepa että olet jossakin lajissa niin hyvä, että koko maailma kunnioittaisi sinua jos saisi nähdä töitäsi, mutta sinä kätkeydyt maailmalta. Se mitä Hector teki vaati suurta keskittymistä ja kurinalaisuutta - ja myös ripauksen hulluutta. Hector ja Frieda ovat molemmat hieman hulluja, mutta he ovat saavuttaneet jotain ainutlaatuista. Emily Dickinson kirjoitti täysin tuntemattomana, mutta hän yritti sentään julkaista runojaan. Van Gogh yritti myydä maalauksiaan. Sikäli kuin minä tiedän, Hector on ensimmäinen taiteilija, jolla oli jo luovaa työtä tehdessään tietoinen, vakaa aikomus tuhota työnsä.

Kuvassa on pieni taideteos, joka on tuomittu katoamaan. Kun otin kuvan pari viikkoa sitten, kasvottoman jalankulkijan sydän sykki vielä lämpimän punaisena ja täyteläisenä, mutta tänään se on haalistunut lukemattomien askelten alla. Viimeistään talven myötä se katoaa, hiekoitushiekka jauhaa sen irti omistajansa rinnasta. Se jää monilta huomaamatta, sen näkee vain sattumalta, jos sattuu tuijottamaan jalkoihinsa oikealla hetkellä. Mutta se puhuu harvoille näkijöilleen hetken, välittää ystävällistä viestiä tuntemattomalta. Minä otin viestistä kuvan, joten minulla on mahdollisuus muistaa kauemmin ja välittää muistoa myös eteenpäin.

Tuntematon katutaiteilija eroaa Hectorista siinä, että hän tarjoaa teoksensa muiden nähtäväksi eikä tuhoa sitä itse. Mutta lopputulos on kuitenkin sama, teos katoaa. Katutaiteessa on paljon samaa kuin kirjallisuuden päiväperhoissa, sitä ei arvosteta vaan pikemminkin inhotaan, siitä halutaan päästä eroon. Kuitenkin löytyy myös niitä, joita se puhuttelee, jotka löytävät siitä pienen palan kaunista elämäänsä. Erään blogin nimen mukaisesti kaikki on hetken tässä, katoaa sitten ja säilyy korkeintaan toisella välineellä dokumentoituna. Joskus teos saattaa kadota niin nopeasti, ettei kukaan tekijää lukuunottamatta ehdi nähdä sitä. Mutta tekijälleen se voi silti olla yhtä merkittävä kuin se toinen, joka säilyy kuukausia tai jopa vuosia.

Katoamisen voidaan ajatella olevan osa teosta, ihan niinkuin Hectorin elokuvien tuhoaminen on osa taideteosta, joka on hänen elämänsä. Joskus kokonaisuus vaatii väliaikaisuutta. Joskus joiltakin viedään heidän työnsä vasten heidän tahtoaan, mutta niinkuin Veloena sanoo häiriöklinikalla, se saattaa lopulta auttaa teosta jäämään yhteiseen muistiin. Se on väärin historiallisen jatkumon ja taiteilijan tahdon kannalta, mutta kaikessa julmuudessaan sillä voi myös olla jotain tarjottavanaan: tietoa, esimerkiksi. Minä en tiennyt, että Afganistanissa on historiallisesti arvokkaita Buddha-patsaita, ennenkuin luin uutisista Talebanien alkaneen tuhota niitä. Nyt tiedän.

Toki teoksien säilyttämisellä on merkitys, varsin suuri sellainen. Ilman säilyneitä teoksia meillä ei olisi yhteistä historiaa, ei kirjoja luettavaksi, ei taidetta koettavaksi eikä aihetta keskusteluun. Mutta mitä me lopulta olemme kuljettaneet mukanamme läpi aikojen? Kuka on päättänyt, mitä säilytetään ja minkä annetaan unohtua? Klassikoita pidetään pyhinä, mutta samaan aikaan historiaa kritisoidaan liian miehisestä tai liian länsimaisesta näkökulmasta. Kuka takaa, ettei tulevaisuus ole yhtä yksipuolinen? Kuka valitsee, kuka tallettaa, keneltä kysytään? Itse olen huomannut, että pieni, luvattomasti ja salaa kävelytien opasteeseen ilmestynyt sydän saattaa puhutella minua voimakkaammin kuin tuhat Eremitaasin seinille ripustettua palaa ihmiskunnan historiaa. Silti se luokitellaan vain töhryksi eikä sitä huolita historiankirjoihin.

Ja toisaalta, kuka lopulta päättää, milloin teos on kadonnut? Blogisisko välittää erään blogologin (eli blogien tutkijan) mielipiteen siitä, millä eväillä blogit voivat jäädä eloon. Tuo blogologi lähtee määrittelemään blogin elävyyttä ulkoapäin katsoen, luetellen ominaisuuksia, joiden avulla blogi saa mahdollisimman paljon lukijoita. Mutta eivät lukijat voi vähyydelläänkään blogia tappaa, sen voi tehdä ainoastaan sen pitäjä itse. Lukijaton blogi on yhtä elävä kuin muutkin, kun sitä katsotaan sisältäpäin. Aivan kuin mikä tahansa teos, jolla on merkitystä tekijälleen. Ja jos teos jonain päivänä tuhoutuu - varsinkin, jos sen on tarkoitus tuhoutua, niinkuin Hectorin elokuvien - eikö muisto siitä ole osa kokonaisuutta, osa teosta?

Hectorin asenne miellyttää minua suuresti. Pidän siitä, kuinka väliaikaisuus osana laajempaa kokonaisuutta tekee pienestä hetkestä suuren, mutta vielä enemmän minua kiehtoo ajatus maailmalta kätkeytymisestä. Se saa minut miettimään omia motiivejani, kun kirjoitan tälle sivustolleni ja siihen punaiseen kirjaan, jonka olen kätkenyt muilta. En minä kirjoita kasvattaakseni itselleni superblogia tai pyrkiäkseni elämää suuremmaksi, minä vain kirjoitan. Olen valinnut kirjoituksilleni julkisen kanavan, koska se auttaa minua säilyttämään kunnianhimon niiden viimeistelyssä. Ja toki minun on myönnettävä, että ajatus muista ihmisistä lukemassa tekstejäni tekee olon mukavaksi.

Mutta muutama päivä sitten, erään rock-konsertin aikana tajusin, mikä on minulle kaikkein merkittävintä. Esitystä seuratessani huomasin samalla miettiväni, mitä voisin kirjoittaa siitä, miten voisin muovata kokemukseni toiseen muotoon, miten voisin tehdä siitä itseni näköisen. Imin itseeni musiikkia, tilaa, tunnelmaa ja käynnistin koneiston, joka jalosti siitä tekstiä. Koneisto toimii jollain alitajuisella tasolla, voin koko ajan tuntea sen työstävän keräämääni materiaalia, mutten saa kiinni lopputuloksesta ennenkuin se on valmis. Tärkeintä on koneiston pitäminen käynnissä. Se tuottaa minulle suurinta mielihyvää.

Luulen lopulta tajunneeni, mitä Leonard Cohen tarkoitti tavallisella ikuisella koneistolla. Olen löytänyt sen myös itsestäni.

Aihe: kirjat, artsu.
Voit kommentoida viestiä tai lähettää trackback-viestin omalta sivustoltasi.