Keskiviikkona 5. lokakuuta 2005
Hehkussa tupakan on ihmisyys
Dingon kappaleessa Tuulen viemää seilataan merillä, jotka ovat hyvin kaukana siitä brooklyniläisestä kadunkulmasta, jossa sijaitsee Auggie Wrenin tupakkakauppa. Kuitenkin niillä on pieni yhdistävä tekijä: tuo otsikossa lainattu säe, jonka kuullessani muistan aina Auggien, kaupan asiakkaat ja koko heistä kertovan tarinan. Tuo säe tiivistää sen aivan sattumalta.
Tarina on ikuistettu Wayne Wangin ohjaamaan elokuvaan Smoke. Se on kuulunut suosikkielokuvieni listalle jo pitkään ja pidän myös sen löyhästä jatko-osasta, Brooklynin asukkaiden elämää fiktiivisesti dokumentoivasta Blue in the Face:sta. Onkin varsin kummallista, että löysin miehen elokuvien takana vasta hyvin myöhään, vuosikausia niiden näkemisen jälkeen. Toisaalta hänestä on sitäkin nopeammin tullut eräs suurimmista kirjallisista idoleistani. Törmäsin hänen tummaan ja merkitsevään katseeseensa viime viikolla Sanat-sivustolla ja olen itsekin jo pitkään halunnut jutella hänestä vähän.
Paul Austerin käsikirjoittamia elokuvia on ollut helppo lähestyä, mutta hänen kirjansa olivat pitkään ulottumattomissani jonkinlaisen olemattoman, mutta varsin korkean kynnyksen takana. Ostin New York -trilogian hetken mielijohteesta pokkarialennusmyynnistä ja se odotti kirjahyllyssäni ainakin puoli vuotta ennen kuin uskalsin ensimmäisen kerran avata sen. Odotus palkittiin kyllä moninkertaisesti, sillä siitä tuli yksi niistä kirjoista, jotka ovat eniten muuttaneet maailmaani.
New York-trilogia muutti tapani katsoa kaupunkia. En osaa tarkalleen selittää, mitä tapahtui, mutta luettuani kirjan kaupunki näyttäytyi minulle aivan toisenlaisena, pystyin ikäänkuin näkemään sen sisään. Opin liikkumaan kaupunkitilassa niin, että voin koko ajan tuntea sen elävän ympärilläni. Tila näyttää avarammalta, kiviseinät lämpimämmiltä.
Kirjan luettuani ymmärsin myös, millaisia merkityksiä voi löytää yksinäisyydestä julkisissa tiloissa. Nykyään käyn vähintään kerran pari viikossa naapurikorttelin kahvilassa lukemassa ja juomassa samalla kahvikupillisen - se on hetki, jolloin pystyn tavoittamaan monta maailmaa yhtä aikaa. Yksi on arkinen ja tavallinen, kahvintuoksuinen ja kanssaihmisten puheensorinan täyttämä, toinen kirjassa asuva aineeton todellisuus, joka näyttäytyy vain minulle. Kolmas on ikkunan toisella puolella, missä ihmiset kiiruhtavat eteenpäin kilpaa kolisevien raitiovaunujen kanssa. Hetkessä, jossa olen osa sitä kaikkea, on ihmisyys.
New York -trilogia muutti tapani elää maailmassa, mutta Austerin tuotannon (josta olen lukenut kaiken suomennetun) suurin kirjallinen elämys on minulle ollut Illuusioiden kirja. Se muutti käsityksiäni tekstin mahdollisuuksista.
Illuusioiden kirja oli kaiken peittävä verkko, johon oli solmittu monta ihmiselämää. Verkko rakentui erilaisista tekstinpalasista - päiväkirjamerkinnöistä, muistiinpanoista, kertomuksista, elokuvista. Se kertoi moninkertaisen, laajan muistelman kuvitteellisten ihmisten elämästä. Se toi heidät suoraan iholleni ja pakotti katsomaan läheltä. Se painosti minua muodostamaan mielipiteitä ja pakotti käymään dialogia sekä kirjan henkilöiden että itseni kanssa. En voinut jäädä seuraamaan tapahtumia sivusta, vaan minun oli otettava kantaa hyvin olennaisiin ja perustaviin asioihin - kysymyksiin ihmisen omasta identiteetistä, ihmissuhteista, kuolemasta ja taiteen olemuksesta. Illuusio tunkeutui ulos tarinasta, vyöryi ylitseni ja hengästytti minut. Se oli kuin näkymätön tupakan hehku, joka poltti mieltäni ja jätti siihen lähtemättömän jäljen.
