Sunnuntaina 25. syyskuuta 2005
Uni kuolemattomista
Pariisi ja Berliini olivat vaihtuneet New Yorkiksi, mutta siellä he olivat kaikki, saman näköisinä kuin ennenkin - Nikopol, Jill Bioskop, salaperäinen John, egyptiläiset jumalat Horus, Anubis ja Bast. Heidän pienten ruutujen rajaama maailmansa oli irtautunut kaksiulotteisuudestaan ja kasvanut valkokankaalla oikean maailman mittoihin ja muotoon. Kaikki oli tuttua, mutta toisenlaista.
Merkittävä osa Enki Bilalin Nikopol-trilogian hienoudesta liittyy siihen pitkään aikaan, joka sen eri osien ilmestymisen välillä on kulunut. Ajan myötä piirrosjälki on muuttunut, käsi kädessä tarinan kerronnan kanssa. Ensimmäisen kirjan pikkutarkka ja varovainen viiva lähtee toisessa kirjassa lentoon ja kolmannessa se karkaa kokonaan hallinnasta, siinä itsevarmat ja harvat vedot piirtävät unenomaisia ja karunkauniita kuvia. Tarina seuraa viivaa, se alkaa rauhallisena ja selkeänä, mutta kiertyy pikkuhiljaa auki ja hajoaa toisiaan seuraaviksi epätodellisiksi hetkiksi, joiden välissä muistot ja persoonallisuudet katoavat.
Kirjojen pohjalta tehdyssä, piirtäjän itsensä ohjaamassa elokuvassa Immortel (ad vitam) piirrettyä viivaa ei näy, mutta sen jälki on aistittavissa. Elokuvassa henkilöt ovat osin oikeita näyttelijöitä, osin animoituja hahmoja ja koko elokuvan maailma on luotu kolmiulotteiseksi tietokoneella. Ja kuten jo aiemmin mainitsin, tuo maailma on säilyttänyt tuttuutensa täydellisestä erilaisuudestaan huolimatta. Elokuva perustuu löyhästi
Nikopol-trilogian kahteen ensimmäiseen osaan, graafisiin romaaneihin (en piruuttanikaan käytä sanaa “sarjakuva”) La Foire aux immortels (suom. Jumalaton näytelmä) ja La Femme piège (suom. Unien vankila). Siitä voi kyllä löytää palasia myös trilogian kolmannesta osasta Froid Équateur (suom. Kylmä päiväntasaaja). Sen utuinen, unenomainen tunnelma puolestaan toi mieleeni myös Bilalin uudemman, vielä keskeneräisen Hatzfeld-trilogian.
Elokuva sisältää jotain vanhaa, jotain uutta ja jotain sinistä. Lainattua siitä ei juuri löydy, se on ehdottomasti tekijänsä näköinen. Jopa niin paljon, että se saattaa sulkea parhaan loistonsa niiltä, joille se on ensikosketus Bilalin tuotantoon. Kirjoja kannattaakin käyttää matkaoppaina avaamaan salattuja merkityksiä ja opettamaan tapaa katsoa, niiden lukeminen ei vie iloa elokuvasta eikä päinvastoin. Immortel (ad vitam) on ikäänkuin kollaasi Bilalin tuotannosta, se on uusi tarina, joka on muovattu vanhasta materiaalista.
Kuten olen aiemmin kertonut, kirjafilmatisoinnit pelottavat minua. Immortel (ad vitam) hirvitti etukäteen aivan erityisesti, sillä olen miltei fanaattinen tuotannon ihailija. Kuulin huhuja keskinkertaisuudesta, kuulin myös eräästä, joka ei ollut edes jaksanut katsoa elokuvaa loppuun. Yritin nollata ennakko-odotukseni, etten pettyisi. Pelko oli kuitenkin tällä kertaa aivan turhaa.
Elokuvan jälkeen luin Nikopol-trilogian uudelleen, muistiani virkistääkseni. Kirjojen suomentajalta tekisi mieleni kysyä, että mikä ihmeen Stanku Brickley, miksi tarinoiden päähenkilöä kutsutaan oikealla nimellään vasta kolmannessa kirjassa? Ja miksi näytelmä on vääntynyt jumalattomaksi, kun se kuitenkin kertoo kuolemattomista jumalista, ihan alkuperäisen nimensä mukaisesti?
