Tiistaina 6. syyskuuta 2005
Kuvamuisti ja kaupunki
Jotenkin se taas löysi minut ja tupsahti luokseni, vanha ystäväni kaukokaipuu. Etsiskelin varastoistani esiinlaitettavaa Flickriin ja jäin katselemaan Noitakaupungissa viime keväänä ottamiani kuvia, joista oma suosikkini on tuo ylläoleva, katu palmun varjossa. Siinä tiivistyy jotain sellaista olennaista, jota en osaa kuvailla, osaan vain muistaa. Flickrissä kuljeskellessani löysin saman kaupungin toisten ikuistamana, hieman erilaisena.
Yksi kuva pystyy herättämään tuhat muistoa ja muistot tuovat mukanaan kaukokaipuun, jonka haikeuteen on joskus suloista käpertyä. Kuva pystyy myös luomaan yhteenkuuluvuuden tunteen täysin tuntemattomien ihmisten välille - ihmisten, jotka eivät koskaan aiemmin ole olleet minkäänlaisessa kontaktissa toisiinsa. Heitä yhdistää vain yksi kuvaan tallennettu ikuisuuden mittainen hetki, joka on koskettanut heitä molempia. Flickr tarjoaa työkalun, jolla tuo ohut tunnesäie saadaan näkyväksi: katselija voi merkata kuvia suosikeikseen ja kuvien ottajat puolestaan voivat nähdä, mistä ohikulkijat ovat pitäneet niin paljon, että tahtovat löytää sen luo uudelleenkin.
Kuvavirta soljuu silmieni editse ja minä poimin siitä yhden kuvan ja toisenkin, ja aina kun haluan muistaa tai nähdä toisin, palaan aarrearkulleni. Ja jostain syystä mielessäni soi Depeche Mode:
Now all that she wants
Is three little wishes
She wants to see with your eyes
She wants to smile with your smile
She wants a nice surprise
Every once in a while
Eräs, jonka silmin haluan nähdä uudelleen ja uudelleen löytyy toisesta aarrekätköstäni, kirjahyllystäni. Hän on Markus Henttonen, jonka hienon kirjan Paral-lel City (esittely löytyy sivustolta osiosta “art work”) löysin viime talvena aivan vahingossa eräästä taidegalleriasta. Hänen tapansa nähdä toi uuden ulottuvuuden Noitakaupunkiin - hän katsoo ohi, mutta samalla syvemmälle, varjoihin ja yksityiskohtiin, etsii erilaista ja paljastaa sen samanlaisuuden. Minä haluaisin ja yritän myös katsoa kaupunkia sillä tavoin, ihmistä ja jokapäiväistä elämää. Pyrin katsomaan niin myös kameran linssin läpi, jotta saisin kaupungin talteen sellaisena kuin haluan sen muistaa, yhtä aikaa vieraana ja tuttuna, rumana ja kauniina, tyhjänä mutta kuitenkin merkityksellisenä.
Veloena pohtii omalla sivustollaan sitä, kuinka vaikeasti ymmärrettäviä ovat ihmiset, jotka elävät enemmän ihmisten kuin puiden ja pieneläinten maailmassa. Minä olen juuri sellainen, kuulun ihmisten maailmaan. Elän ja hengitän mieluummin kaupungin kiviseiniä kuin mäntymetsää, mutta en silti koe menettäneeni tai kadottaneeni mitään, villiä sisälläni tai muutakaan. Kaupunki ei ole minulle vain ilmastointilaitteita tai toimistoja tai itsensä hukanneita ihmisiä, se on myös sateen värjäämiä jalkakäytäviä, kauniita kenkiä kauppojen ikkunoissa tai puistokadun puuhun takertunut nippu ilmapalloja, puistojen nurmikoilla lojuvia tai kahviloiden terasseilla nauravia ihmisiä.
Tai se voi olla kivinen jalkakäytävä palmun katveessa, auringonvalon säikeet parvekkeiden kaiteissa, tuntematonta kieltä puhuva ihmispaljous, katutaiteilijan jättämä jälki liikennemerkissä. Kaukana täältä, mutta lähellä muistin kuvissa.
