Perjantaina 30. syyskuuta 2005

And what costume shall the poor girl wear
to all tomorrow’s parties

Nico had turned Tarot cards and tossed coins to find the answer to her overwhelming problem: ‘How could I look mature without looking older?’.

Lukiessani Rickhard Wittsin kirjoittamaa elämäkertateosta Nico - The Life and Lies of an Icon huomasin, että tietyt kysymykset säilyvät läpi aikojen, ihmisten ja maailman muuttumisesta huolimatta. Vaikka Nico asuikin aivan eri planeetalla kuin minä, ollessaan kolmikymppinen 60-luvun lopulla hän kyseli itseltään aivan samoja asioita kuin minä nyt, hän etsi kultaista keskitietä nuoruuden ja aikuisuuden välillä aivan kuin minä nyt.

(Kysymykseen “Kuka Nico?” vastaan erään lukijani sanoin: “Velvet Undergroundinkin kanssa laulanut Nico valehteli kaiken syntymävuodestaan alkaen, oli mallina 50-luvun Pariisissa, näyttäytyi Fellinin La dolce vitassa, teki lapsen Alain Delonin kanssa, oli Andy Warholin suosikkisupertähti, värjäsi tukan ruman punaiseksi pitääkseen Jim Morrisonin itsellään, piti nuorta Leonard Cohenia kotiapulaisenaan yhden talven, käytti liikaa huumeita, lihoi ja esiintyi punk-klubeilla, kuoli polkupyöräonnettomuudessa Ibizalla, ja loi tyylin, josta puolet muotisuunnittelijoista ammentaa vieläkin.” Terveisiä vain Tarulle!)

On ollut aikoja, jolloin olen uskonut asioita, jotka eivät ole minun maailmassani totta. Ne ovat myös olleet aikoja, jolloin olen ollut tyytymätön itseeni. Olen antanut kertoa itselleni, että vaatteiden ja ulkonäön kanssa vehtaaminen on turhanpäiväistä ja pinnallista ja yrittänyt kääntää huomioni niistä pois. Olen yrittänyt viihtyä satunnaisissa farkuissa ja t-paidoissa, joita olen kaapistani löytänyt ja joskus sinne huolimattomasti ostanut.

Syy hyväuskoisuuteni johtui siitä, että kadotin tyylini joitakin vuosia sitten. Vaatteitteni välittämä viesti oli pitkään sidottu alakulttuureihin, joiden kanssa olin tiiviisti tekemisissä. Ajan myötä irtauduin niistä ja jäin ilman sanomaa ja sitä ilmaisevaa tyyliä. Luulin pitkään, että voisin tulla toimeen kokonaan ilman, mutta luulin väärin.

Minun piti aloittaa pitkä tie kokonaan alusta. Aiemmin olin aina ilmaissut pukeutumisellani joukkoon kuulumista, mutta eräänä päivänä minulla ei enää ollut mihin kuulua. Minun oli opittava kuulumaan vain itselleni, löydettävä itsestäni se viesti, jota haluan ilmaista ja rakennettava se näkyväksi ilman mallia, vain oman itseni johdattamana. Pitkään olin täysin hukassa ja olin jo melkein valmis turvautumaan Tarot-kortteihin tai kolikkoihin. Lopulta kuitenkin löysin avun varsin ilmiselvältä, mutta silti yllättävältä taholta - kirjoista.

Koin äkillisen valaistumisen hetken selatessani Philip Normanin Rolling Stones-elämäkertakirjan kuvaliitettä. Eräässä kuvassa olivat Mick Jagger ja Marianne Faithfull oikeustalon rappusilla vuonna 1969. Faithfullilla oli päällään polvipituinen villakangasviitta, paksut vaaleat sukat ja remmikengät. Yksinkertaista, tyylikästä, kaunista. Samasta kirjasta löytyi toinenkin upea nainen, kuvassa Brian Jonesin kainalossa poseeraava, minihameeseen ja afgaaniturkkiin pukeutunut Anita Pallenberg. Aika ei ole kohdellut hellästi kumpaakaan heistä (elämäntavoilla on myös saattanut olla vaikutusta ns. rapautumisen määrään suhteessa kuluneeseen aikaan), mutta jotain heidän nuoruudestaan on jäänyt elämään. Se jokin on toisaalta leimallisesti 60-lukuista, toisaalta ajatonta ja aina toimivaa. Bändin miesten tyyliä kuvattiin kirjassa termillä rock-dandy, ja heidän naisensa edustivat sen feminiiniä versiota.

Olin jo kauan sitten löytänyt oikean vuosikymmenen mutta vasta nähdessäni kalpean, mutta kauniin Faifhfullin seisomassa tyylikkään miehensä rinnalla tajusin etsineeni innoitusta Atlantin väärältä puolelta. Hippien tyyli oli kiehtonut minua, mutten koskaan ollut tuntenut sitä aivan omakseni. Se oli liian huoletonta, liian sukupuoletonta. Faihfull auttoi minua löytämään sen puuttuvan sävyn, joka on aivan yhtä rock kuin hippityyli, mutta paljon enemmän ladylike. Jälkimmäistä olen kaivannut aivan erityisesti.

Monet lähiaikoina lukemani kirjat sekoittuivat päässäni hurmioituneeksi innoitukseksi, joka johti hillittömään rahanmenoon ja vaatekauppojen rikastuttamiseen, mutta auttoi samalla minut pois vuosien mykkyydestä. Aiemmin mainitsemieni Rollareiden ja Nicon elämäkertojen lisäksi minua auttoi oikealle tielle Marianne Faithfullin omaelämäkerta Faithfull (joka on suomennettu hupsusti Elämäni Rock’n'Roll). Gavin Baddeleyn goottilaista alakulttuuria penkova Goth Chic - Johdatus pimeän puolen estetiikkaan auttoi minua etsimään oivalluksia myös omasta menneisyydestäni ja arvostamaan sitä, mitä olen joskus ollut.

Yhdistelen innoitukseni lähteet ja menneisyyteni aarteet palapeliksi, josta rakentuu minä. Olen persoonallinen ja ennen kaikkea itseni näköinen. Olen mustaa, ruskeaa, petroolinsinistä, vaaleanpunaista ja joinain päivinä ripauksen luumua tai murrettua vihreää, olen nahkaa, pitsiä, tylliä, villaa ja lämpimällä säällä karkeaa puuvillaa tai pehmeää viskoositrikoota. Olen kasoittain laukkuja, kenkiä, huiveja, liehuvahelmaisia hameita ja kauniita päällystakkeja. Olen kenties pinnallinen, mutta onnellinen.

Viitta minulta tosin vielä puuttuu.

4 vastausta aiheeseen “And what costume shall the poor girl wear
to all tomorrow’s parties”

  1. anna:

    Pinnallinenko? Eipä mikään kirjoittamasi minusta siihen viittaa - päinvastoin! Minusta pinnallisuus on kulutushysteriaa, summittaista, arbitraarista rahan hassaamista. Kulutusta kulutuksen vuoksi -ideologiaa. Pakonomaista trendien perässä ravaamista.

    Sinähän mietit hyvin tarkkaan, mitä merkityksiä pukeutumiseen liittyy, ja mitä ehkä haluat ulkonäölläsi viestittää. Silloin pukeutuminen muuttuu kulutushysteriasta ja pinnallisuudesta yhdeksi itseilmaisun muodoksi, yhdeksi tavaksi ilmentää persoonallisuutta ja arvoja.

    Oman tyylin löytäminen ei kyllä ole ihan helppoa. Itse en pystyisi jäsentämään omaa tyyliäni ollenkaan niin täsmällisesti kuin sinä. En ole mieltynyt erityisesti tiettyyn aikakauteen, väreihin tai materiaaleihin, vaan pukeutumistani ohjaavat pikemminkin tietyt temaattiset valinnat. Erityisesti pidän kontrasteista ja yllättävyydestä: trendisaapikkaat voi yhdistää isoäidin vanhaan villakangashameeseen.

    Eräs hollantilainen herrasmies kommentoi taannoin tossujani: “I just love your shoes: Coco Chanel meets punk.” Kyseessä ovat mustavalkoiset koristossut, joiden materiaalina on mustavalkoinen kukonaskeltweed. Tuollaisista vaatteista (ja tuollaisista kohteliaisuuksista!) pidän: toisilleen vieraat vaikutteet yhdistyvät tuoreella ja yllättävällä tavalla.

  2. Anu:

    Tämä jäsentely on pitkän pohdiskelun tulosta. Olin itse aivan yllättynyt huomatessani, miten paljon merkitystä pukeutumisella on minulle.

    Ja se on aika jännää, miten luontevaa on miettiä tyyliään nimenomaan musiikin kautta. Vaatteilla ja musiikillahan ei periaatteessa suoraan ole mitään tekemistä keskenään - paitsi juuri alakulttuurien “univormujen” kautta.

  3. taru:

    Ihanaa, Anko, että toinenkin täti tajuaa, mistä se tyyli löytyy. Kirjan kansien välistä. Eikä sillä mitään väliä, että Pallenbergin jalanjäljissä kulkeminen on (ollut) trendikästä kaikenmaailman siennamillerien takia tänäkin vuonna (Trendi-lehtikin tiesi), kyllä noiden ikonien habituksessa ja asenteessa riittää ammennettavaa.

    Rakkain terveisin tamperelainen, joka tänäkin syksynä haluaisi näyttää Nicolta Marble Indexin takakannessa (viitta, tukka silmillä ja kasakkahousut saappaiden alla), ja joka kuusikymppisenä näyttäisi ihan mielellään siltä, että hauskaa on ollut. Eli tältä: http://www.johnstoddart.co.uk/v1/upload/limg/AnitaPallenbergLT-1817.jpg

  4. Anu:

    Niin, se viitta. Mulla ei vieläkään ole sitä, prkl.

Kerro: