Torstaina 19. toukokuuta 2005
Vielä kerran.
Eräs ihminen sanoi minulle kerran, että vaikka hän on lukenut varsin paljon, vielä kertaakaan hän ei ole törmännyt kirjaan, jonka haluaisi lukea toisen kerran. Hänen kommenttinsa tuntui minun korvissani aika kummalliselta, sillä oma tapani lukea on täysin toisenlainen.
Kun ostan kirjan (ja ostan niitä aika usein), teen sen aina sillä ajatuksella, että kirja on sitten kätevästi heti saatavilla, kun toisen lukemisen hetki tulee. Jos kuvittelen haluavani lukea jonkun kirjan vain kerran, lainaan sen kirjastosta - ja silloinkin käy joskus niin, että palautettuani kirjan kirjastoon käyn samantien ostamassa sen hyllyyni jemmaan. Arviolta yli puolet lukemistani kirjoista päätyykin takaisin loppumattomaan luettavien luetteloon.
Kirjojen uudelleen lukemiselle löytyy useita hyviä syitä. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että niiden tunnelmaan ja maailmaan haluaa sukeltaa uudelleen ja uudelleen, niiden avulla on mahdollista tavoittaa jotain sellaista, mitä ei mistään muualta löydä. Toisista löytyy aina vain uusia koloja ja tasoja ja lukukokemus muuttuu kerta kerralta syvemmäksi. Kolmansissa on käytetty kieltä, joka puhuu lukijan pyörryksiin ja johon jää sitkeästi koukkuun.
Vanhimmat uudelleen-ja-uudelleen-luettavat kirjani taitavat olla ensimmäisen kerran joskus alle kymmenenvuotiaana lukemani muumikirjat. Erityinen suosikkini niistä on varmaan toistakymmentä kertaa lukemani Muumipappa ja meri, joka muistuttaa minua kauan sitten kadonneesta lapsuuteni aurinkoisesta rantakalliosta suuren meren ääressä. Nykyään olen itse isompi, joten meri näyttää pienemmältä eikä kalliokaan enää ole niin kuuma takamusta vasten, mutta kirjassa vanhat mittasuhteet ovat edelleen kohdallaan.
Philip K. Dickin Valis on toinen uudelleenluettava suosikkini vähän myöhemmältä iältä, sitä lukiessani ihmettelen kerran toisensa jälkeen, miten joku on keksinyt kirjoittaa jotain sellaista, niin outoa ja samaan aikaan kirkasta. Samasta syystä luen myös William S. Burroughsin Alastonta lounasta, joka on vanginnut mielenkiintoni kaksinkertaisesti, sisältönsä lisäksi loistavalla kerronnan tyylillään.
Jo kerran luettujen, mutta mielen perukoita kutittelemaan jääneiden kirjojen lista on niin pitkä, etten ala edes luetella niitä. Joskus lukemista rajoittava ajanpuute ärsyttää, mutta useimmiten mielen tyynnyttämiseksi riittää pelkkä ajatus siitä, että ne tutut ja rakkaat maailmat odottavat minua kirjahyllyssäni. Voisin siis matkustaa niihin heti uudelleen, jos vain oikeasti haluaisin.
Pingaaminen ei nyt onnistu, mutta voit kyllä kommentoida viestiäni.
Perjantaina 20. toukokuuta 2005 klo 10:02
En käsitä ihmisiä, jotka eivät koskaan lue kirjaa toista kertaa. Tosin olen naimisissa yhden sellaisen kanssa. Jotkut kirjat kuuluu jättää kesken, jotkut ovat yhden yön tuttuja, mutta kun kirjan kanssa on sinut, sitä lukee ja lukee, kuten tapaa ystäväänsä uudelleen ja uudelleen. Esimerkiksi Jane Austenin “Ylpeys ja ennakkluulo” - tarkistin juuri, että olen lukenut sen vuodesta 1968 alkaen 15 kertaa (merkitsen aina lyijykynällä lukupäivän) ja vieläkin jännitän, saavatko he toisensa. Aina yhtä suuri tyydytys, kun se kamala harppu tulee ja yrittää erottaa nuoren parin ja saakin Elizabethin tunnustamaan rakkautensa.
Sunnuntaina 22. toukokuuta 2005 klo 2:36
Kyllä minullakin on sama juttu, että samoihin kirjoihin palaa silloin tällöin uudestaan.
Kun Suomesta viimeisen kerran lähtiessäni myin suurimman osan kirjoitstani (jota nyt kadun) jätin kotiin sellaisia, joihin on tullut vuosien mittaan palattua uudestaan. Minulle se tarkoittaa venäläisiä klassikkoja, Waltaria, Greene’ä, purjehduskirjoja ja ilmailukirjoja (viimemainittuja ei ehkä tule enää luettua, mutta pieteettisyistä ei raski heittää poiskaan) ja epämääräistä joukkoa tiedekirjoja.
Näyttää olevan myös kausiluontoista tämä palailu. Joskus on pätkiä, että muuta kuin vanhoja kirjoja ei tule edes luettua, joskus taas päin vastoin. Valitettavasti olen lukenut suomalaisia nykykirjailijoita kovin vähän.
Tunnen muuten sellaisia lukijoita, jotka lukevat kylläkin paljon, mutta pelkästään samoja kirjailijoita/kirjoja. Eli heidän maailmansa on jo valmis, eikä ole mitään syytä oppia mitään uutta.
Sunnuntaina 22. toukokuuta 2005 klo 3:31
Sadan vuoden yksinäisyys on uusi lukukerta joka kerta. Olen lukenut sen ainakin viisi kertaa.Siinä kaikki on aina uutta jostain syystä.
-minh-
Maanantaina 23. toukokuuta 2005 klo 22:21
Muistelen kuulleeni selityksenä vain kerran lukemiselle sen, että maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia kirjoja.
Onhan toki niinkin, mutta toisaalta ei niitä kaikkia ehdi kuitenkaan elämänsä aikana lukea… ja kuten Minh tuossa ylempänä sanoo, jotkut kirjat tuntuvat aina uusilta.
Tiistaina 24. toukokuuta 2005 klo 11:15
Minä luen suosikkejani aina uudelleen, se on täysin erilaista kuin uuden kirjan avaaminen. Mutta myös uudelleen lukemiseen voi olla useita erilaisia tapoja ja syitä. Jotkin kirjat todella tarjoavat aina jotakin uutta, kuten muutamat suosikkini Waltarin tuotannosta. Toisaalta joihinkin kirjoihin minulla liittyy voimakas emotionaalinen, lukutilanteeseen itseensä liittyvä side.
Nyt on kesä, ja minä luen jälleen iki-suosikkini Anni Swanin kootut kertomukset. Ei vain siksi, että ne ovat yhtäaikaa herttaisia satuja, aikaansa kuvastavia moraliteetteja ja kiinnostavia historiallisia dokumentteja. Vaan siksi, että niitä lukiessani pääsen taas siihen lapsuuden kesien tunnelmaan, jossa noihin kirjoihin ensi kertaa tutustuin. Vanhempieni ollessa töissä isoäitini luki minulle ääneen noita vanhoja kirjoja (painos 50-luvulta), syreenit tuoksuivat pihapuissa, ja ainoa murhe oli se, milloin tarinatuokio loppuu. Mutta silloinkin saattoi syödä jätskiä tai mennä kotirantaan uimaan.
Sentimentaalista, myönnettäköön. Mutta aina lukiessani Swania tuo tunnelma palaa. Ja kootut kertomukset tulevat kuulumaan kesälukemistooni varmaan aina. Ihanaa olisi tietysti, jos itsekin voisin lukea niitä joskus ääneen jollekin, ja siirtää lukukokemusta jälleen eteenpäin seuraaville sukupolville.