Eräänä iltapäivänä

Jokin aika sitten vanhempieni luona käydessäni pengoin sängyn alle jemmattuun laatikkoon unohtuneita vanhoja papereitani - lehtileikkeitä, piirroksia, kirjoituksia, julisteita, valokuvia, kaikenlaista - ja löysin niiden seasta lukioaikaisen Tempo-kalenterini. Sen kannet oli verhoiltu vaaleanharmaalla puuvillakankaalla, olin piirtänyt takakanteen mustalla tussilla rauhankyyhkyn. Sisäkansiin olin liimannut kaikenlaista lehdistä leikattua silppua, jonka seasta erottuivat kahdet kasvot. Vanhemmat niistä kuuluivat Salvador Dalille, toiselle nuoruuteni idoleista. Nuoremmat olivat Jimin.

Muutama päivä sitten näin Jimin jälleen. Hänen rock-ikonin katseensa tuijotti minua kirjakaupan uutuuskirjahyllystä. Katse oli ikuistettu valokuvaan, joka koristi hänen oman elämäkertansa kantta. Johnny Kniga on julkaissut siitä uusintapainoksen Jim - No One Here Gets Out Alive. Kyseessä ilmeisesti kohtuullisen kuuluisa teos, jonka kulttimainetta hehkutetaan kirjan  takakansiteksteissä kertomalla, että edellinen, 80-luvulla julkaistu painos on loppuunvarastettu kaikista kirjastoista (mikä näyttää muuten melkein pitävän paikkansa: Helmet-kirjastokannasta eli Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kirjastoista kirjaa löytyy vanhalla, yksinkertaisemmalla nimellään Jim 8 kappaletta, joista yksi on kadonnut ja 3 laskutettu, eli kadonnut ja korvattu).

(Ja onpas muuten surkeat sivut tuolla Johnny Knigalla. Eivät ole vaivautuneet laittamaan esille edes koko takakannen tekstiä, laajemmasta esittelystä puhumattakaan. Sen sijaan WSOY:n sivuilta löytyy vähän pitempi teksti.)

Kirjan ostaminen houkuttelee minua, mutta toisaalta sen mahdollinen sisältö hieman epäilyttää. Olen saanut lievän rock-elämäkertakammon luettuani sellaisia kirjoja kuin Liken julkaisemat Kurt Cobain- ja David Bowie-elämäkerrat, ne kun olivat ahdistavan pyytettömiä ylistyksiä, joissa muistutettiin lukijaa uudelleen ja uudelleen siitä, että kyseessä oli suuri nero ja loistava taiteilija, joka oli paras kaikista ja jo lapsesta asti pyrki kaikilla teoillaan kohti jotain elämää suurempaa, huomasittehan nyt että puhumme todella suuresta artistista? Cobainin ja Bowien kaltaisten henkilöiden saavutukset ovat kuitenkin jo aivan yleisessä tiedossa, joten olisin kaivannut vähemmän paatosta ja enemmän henkilöä kaiken hehkutuksen takana.

Jos toisessa laidassa ovat kiltit fanitukset, toinen äärilaita koostuu räävittömistä paljastuskirjoista. En oikein kaipaa sellaisiakaan. Sillä osastolla Mötley Crüen poikien kaahoilut kirjassa The Dirt (suom. Törkytehdas) painivat aivan omassa sarjassaan, ja niiden lukeminen riitti minulle. Kirja oli toki hyvin kirjoitettu ja varsin antoisaa luettavaa - sen lisäksi, että lukiessa riitti haastetta kun mietti, kuka bändin jätkistä lopulta on kaikkein tyhmin, kirja tarjosi monta näkökulmaa samaan tarinaan. Tottakai asioita oli varmaan sensuroitu ja todellisuutta vääristelty, mutta noiden keinojen avulla oli maksimoitu lukijan viihtyvyys. Toinen vastaavalla tavalla moniääninen, mutta huomattavasti informatiivisempi hyvä opus oli Please Kill Me - Punkin sensuroimaton esihistoria.

Enhän toki tiedä, millainen tuo Jim Morrisonin elämäkerta on, kun en ole sitä lukenut. Ja vaikka en ole kuunnellut The Doorsia vuosiin (paitsi Chrystal Shipiä repeatilla nostalgiapuuskissani), Jim tuijottaa minua mieleni perukoilta edelleen. Kai minä sitten käyn ostamassa sen kirjan. Sittenhän sen näkee, millainen se on.

Aihe: rock, kirjat, fanitus.
Voit kommentoida viestiä tai lähettää trackback-viestin omalta sivustoltasi.