Eräänä iltapäivänä

Näillä mennään soturikuningatar-syksyyn:

Takana violetti Beatriz Furest -laukku, oikealla Camperin nahkapalalaukku (”Camper for hands”, niinkuin ne sanovat) ja edessä sininen Lumi Accessories -laukku. Niitä vaihdellaan fiiliksen, tilantarpeen (sitä tarvitaan useimmiten PALJON) ja vaatteiden värityksen mukaan.

Raahaan päivittäin mukanani sellaisia tavaramääriä (ihmettelen joskus itsekin, miksi…), että olkapää on välillä kovilla. Olenkin jo pidemmän aikaa katsellut laukkukaupoissa sillä silmällä olkalaukkuja (siis sellaisia pitkähihnaisia), mutta Se Oikea ei vielä ole tullut vastaan. Eipä sillä, että sen löytymisellä olisi mikään kiire, koska nuo kuvassa olevat ovat jo minun. Ja niitä voi toki välillä kantaa myös kädessä tai käsivarrella.

Sarjassamme Warrior Queen penkoo vaatekaappejaan: nämä mahtuvat edelleen päälle! (Enkä edes tarvitse pukemiseen kenkälusikkaa, niinkuin se Easy Living -vakuutusmainoksen vanha hevisetä.)

Muistelen hämärästi, että ostin nämä nahkahousut joskus vuosituhannen vaihteessa Tampereen Henkkamaukasta(!). Ne ovat ostopaikkaansa nähden hämmentävän laadukasta nahkaa ja edelleen hyvässä kunnossa - eivätkä vain siksi, että niitä ei ole juurikaan pidetty. Samanikäinen punainen nahkahameeni (mallia Vero Moda) on hapantunut kaapissa itsekseen, saumavarojen huonolaatuinen liima on puskenut nahasta läpi ja kellastunut. (Hameen helmassa on myös Monica Lewinsky -henkinen, koostumukseltaan tuntematon valkoinen tahra, enkä oikein tiedä, miten sen saisi siitä pois. Valmiiksi väsyneen nahkahameen pesettäminen pesulassa on turhan kallista.)

Tässä välissä vastaan Sugar Kanen haasteeseen ja lupaan, etten osta nahkatakkia, ennenkuin löydän oikein hyvän ja laadukkaan (ja minulla on varaa siihen)!

Mutta vielä niistä nahkahousuista. Ne ovat jääneet käyttämättömiksi, koska

1. Niiden kanssa ei voi istua. Ne eivät taivu, ja jos ne taivuttaa väkisin, ne alkavat venyä ja pikkuhiljaa pussittaa polvista ja persauksista. Niitä voi siis käyttää tilaisuuksissa, joissa enimmäkseen seisoskellaan. Riehua ei kannata, koska tulee kuuma.

2. On yllättävän vaikeaa löytää niihin sopivat kengät. En ole vielä tavannut sukkia, jotka näyttäisivät hyviltä näkyessään nahkahousujen lahkeiden alta. Niiden kanssa pitäisi siis olla nilkkurit, enkä ole tainnut koskaan omistaa sellaisia, jotka olisivat tyyliltään tarpeeksi samanlaiset.

Mutta rock-menneisyys tuntuu kyllä heti paljon uskottavammalta, kun voi sanoa, että kaapista löytyy nahkahousut! Vaikka oikeasti ostinkin nuo klubikaudellani.

Tarviin loppukesäksi/syksyksi seuraavat asiat:

Vedenpitävä, HUPULLINEN takki
Jos kerran meinaan edelleen kävellä töihin ja joka paikkaan muuallekin, tarvitsen hyvännäköisen ja kelejä kestävän, vähintään reisiin asti ulottuvan takin. Takkivajaus on ollut kohdallani kroonista jo vuosikausia, saas nähdä, tuleeko tänä syksynä parannusta. Ja siinä tosiaan pitää olla huppu, jotta kerrankin tukka pysyisi aina hyvin.

Haaveilen salaa myös mustasta, lyhyestä nahkatakista, mutta luulen, että se jää haaveeksi. Sovittelin jo kertaalleen peilin edessä vanhaa uskollista prätkärotsiani, mutta se on 90-luvun malliin aika väljä ja iso. Haluaisin jonkun vähän istuvamman ja pienemmän.

Rento ja rokkihenkinen jakku/bleiseri
Interpolin tyylikkään keikan innoittamana haluan ruveta pukeutumaan vähän huolitellummin. En kuitenkaan meinaa mitään jakkupukua, vaan jonkun sellaisen vähän rokimman jakuntapaisen. Mistähän sellaisia saisi?

Liivi
Ensin näin Anton Corbijn -näyttelyssä sen kuuluisan kuvan Dave Gahanista (edelleenkään ei oo Daven voittanutta!), jossa Dave nojailee seinään synkän näköisenä ja seinällä sen takana on tissit, ja sillä on SE raidallinen liivi päällään. Tämä ei todellakaan ole se kuva, mutta liivi on sama:

Kuva: Depechemode.com

Ja sitten kävellessäni kotiin näyttelystä näin Gaudeten ikkunassa mallinuken päällä naisellisemman version tuollaisesta perinteisestä miesten liivistä. Sellainen sopisi mulle aivan loistavasti!

Kasa VÄRILLISIÄ polvisukkia
Löysin kaappia penkoessani keväällä New Yorkista ostamani saappaat, jotka ovat hienoisen epäsopivuutensa takia jääneet tähän asti kokonaan käyttämättömiksi (sen siitä saa kun sovittelee kenkiä jalat turvoksissa 20 kilometrin kävelyn jälkeen, nälkäisenä ja vesisateessa kastuneena). Vein ne vihdoin suutarille venytettäviksi. Näin kesällä niitä voisi tietysti pitää paljain säärin, mutta vähän syssymmällä niiden alla olisi hyvä olla jotkut pitkät sukat. Useampi kanssaihminen mainitsi Vapauttakaa naiset legginseistä -ketjussa polvisukat, ja ne alkavat pikkuhiljaa kiinnostaa minuakin. Kokeilujen perusteella alla olevien sukkien olisi hyvä tunnustaa jotain muuta väriä kuin mustaa, sillä mustalla pohjalla nuo varsien reikäkuviot eivät ollenkaan pääse oikeuksiinsa. Joten värillisiä polvisukkia siis mulle.

Harmaat tai mustat tai punaiset saappaat
Kaapeista löytyy vähän kaikenlaisia saappaita, mut ei just niitä täydellisen simppelin hyvännäköisiä ja jalkaan sopivia. Viime talven kuljin lukioaikaisissa saappaissani, jotka näyttävät edelleen ihan hyviltä, mutta alkavat oikeasti olla jo turhan kulahtaneet pitkiin kävelyihin (sisäpohjat ovat muhentuneet käytössä). Saappaiden lisäksi tarvitsisin jotkut tyylikkäät nilkkurit housupäiviä varten, mutta saas nähdä.

Näitä kun yhdistäisi kaapeista löytyviin trikoisiin ja neuleisiin, minusta tulisi täydellisen uljas ja kaunis warrior queen! Tukka onkin jo kroonisesti sekaisin (ainakin ilman sitä huppua).

“Täällä on sitten mukana tällaisia ihan hurjia roolivaatteita”, sanoo museon opas perässään kulkevalle pienelle ryhmälle ja osoittaa Anton Corbijnin Star Trak -sarjan kuvaa, jossa alaston, epämuodostunut Chris Cunningham istuu pyörätuolissa. Opas ei kerro, että roolihahmo on Rubber Johnny, kellariin lukittu friikki hämmentävässä lyhytelokuvassa, joka on Cunninghamin ohjaama ja käsikirjoittama ja pohjautuu Aphex Twinin musiikkiin.

Yritän pakoilla ryhmää ja sen vetäjän selostusta Corbijnin elämänvaiheista ja valokuvien teknisistä erikoisuuksista, mutta pienessä tilassa se ei oikein onnistu. Kiroilen itsekseni, että olen sattunut näyttelyä katsomaan juuri opastetun kierroksen aikaan, mutta sitten tajuan, että oikeastaan hallissa kaikuva Virallinen Tulkinta Taiteesta tuo kääntäen esille sen, mistä Corbijnin retrospektiivisessä näyttelyssä oikeastaan on kyse.

Ilman taustatietoa Cunningham-potretti on vain kuva, joka on aiheeltaan vähän epämiellyttävä ja kuvallisilta ansioiltaan aika keskinkertainen. Yhdessä tarinan kanssa se on palanen populaarimusiikin historiaa. Sama juttu kaikkien muiden näyttelyn kuvien kanssa - niistä jokainen kantaa mukanaan pientä historiallista yksityiskohtaa, tarinoita siitä, kuinka näistä ihmisistä on tullut tähtiä. Tarinat on kerrottu jo aiemmin, mutta ne saavat uudenlaiset kasvot, jos katsoja osaa yhdistää ne kuviin.

Osa näyttelyn kuvista on toki upeita ihan valokuvinakin. Mustavalkoisuutta, jyrkkiä kontrasteja ja rakeisuutta, juuri niitä asioita haluan tuoda itsekin ottamiini kuviin. Varsinkin rakeisuus on aliarvostettu elementti - se kadottaa yksityiskohdat, mutta tuo esiin muodon. (Digitaalinen noise tosin ei ole yhtä kaunista kuin filmille syntyvä, siksi varmaan minäkin kuvaan mieluummin filmille.) Sommitelmia, jotka kertovat jotain olennaista kohteistaan.

Ja siellä he ovat kaikki: Joy Division, U2, Depeche Mode, Tom Waits, Leonard Cohen, Nick Cave, PJ Harvey, Kurt Cobain, David Bowie, Ian Curtis yksinään - nämä kuvat ovat seuranneet minua lehtien, musiikkivideoiden ja levynkansien kautta jo pari vuosikymmentä. Nyt ne ovat kaikki yhdessä, ripustettuina vierekkäin samoille seinille. Rockin (ja vähän muunkin, mukana on myös malleja ja näyttelijöitä) historia sellaisena kuin miltä muistinkin sen näyttävän.

Lopulta hermostun paitsi selostukseen, jota en pääse pakoon, myös siihen, että jokainen valokuva on pakattu kiiltävän lasin taakse ja näen niiden jyrkissä mustissa pinnoissa oman naamani ja selkäni takana dokumenttia pyörittävän television. Pakenen kotiin selaamaan ostamaani näyttelyluetteloa (jossa ei ole kaikkia näyttelyn kuvia, mutta on kyllä sellaisia, joita näyttelyssä ei ole) ja tilaamaan Corbijnin kirjoja kirjastosta.

Nyt se on loppu, nimittäin leggingsien käyttäminen. Olen niiiin kyllästynyt niihin - paitsi siksi, että neljällä viidestä vastaantulevasta nuoresta naisesta on jalassaan sellaiset (myös näillä keleillä, kun ihan hyvin pärjäisi ilmankin), myös siksi, että ne ovat ihan liian helpot. Kaipaan haastetta omaan pukeutumiseeni!

Mitä silloin tehtiin, kun leggingsit eivät olleet hip ja in? Silloin pidettiin kylmällä ilmalla (sukka)housuja ja lämpimällä (tai ylipäätään kesällä, kun se kerran edelleen katsotaan kalenterista) annettiin kalpeiden säärten hohtaa vapaasti auringossa. Taidan palata henkisesti aikaan ilman legginsejä (en muuten vieläkään osaa päättää, kirjoitetaanko ne kahdella vai kolmella g:llä) ja jatkaa Sugar Kanen viitoittamaa tietä: joko paksut, mustat ja mattapintaiset sukkahousut tai sitten paljaat sääret. Muita vaihtoehtoja emme tunnusta. No, ehkä harmaita sukkiksia joskus.

Olen viettänyt lomani viimeiset päivät kiipeillen kirsikkapuussa ja ahmien kirsikoita (vanhempieni pihan laitaan on kasvanut itsekseen kauan sitten lahonneen ison kirsikkapuun jälkeläinen, joka pukkasi tänä vuonna ihan erityisen paljon satoa, eivätkä linnut ehtineet saaliinjaolle ennen minua).

Kirsikat ovat paitsi hyviä, myös kesän väriteemaan sopivia.

Ja koska kesä edelleen katsotaan kalenterista, kaupungille mennessä pukeudutaan kesämekkoon ja kahvilassa istutaan terassilla, vaikkei lämpötila jaksaisikaan kiivetä 20 asteen yläpuolelle. Eihän se haittaa, vaikka tuulee 11 metriä sekunnissa, sellainen kevyen kesäinen tuulenvire vain pistää mekonhelman hulmuamaan mukavasti.

Tämän kesän vaateyllätys on vanhempieni ullakolta löytynyt pitkä, hihaton ja hyvin PUNAINEN mekko, jota käytin runsaasti rrrakkauden kesänä 1994. Eräs kaverini nimesi sen silloin mansikkapuvuksi, joten se sopii oivallisesti samaan teemaan kirsikoiden kanssa. Vuonna -94 sen kanssa puettiin jalkaan maihinnousukengät (myös kesällä!), mutta vuonna 2008 se näyttää paremmalta varvassandaalien kanssa.

*

Sain Kulutusjuhla-Marilta ja Seireeniltä kaksin kappalein briljantteja:

Tuo timangi on tainnut jo ilmaantua melkein kaikkiin lukemiini blogeihin, joten en laita sitä itse eteenpäin (olen muutenkin vähän huono näissä meemiasioissa). Kiitoksia paljon teille!

Yleisön pyynnöstä pussihousukuvia:

Designpussihousut ovat harmaata puuvillaa ja niissä on korkea vyötärö, paljon kivoja laskoksia ja nappilistat lahkeissa. Niiden merkki on Miriam Ponsa ja tuote on Product of Barcelona (paikallista tuotantoa siis). Miriam Ponsan nettisivut ovat näköjään ns. vaiheessa, mutta matkailijoille tiedoksi, että liike löytyy Barcelonan El Bornin kaupunginosasta, C/ de la Princesan varrelta (läheltä Jaume I -metroasemaa).

Minulla on edellisen reissun tuliaisina jo ennestään samanlaiset, mutta paksumpaa kangasta ja mustat. Nämä ovat siis kesämallia ja hämmentävää kyllä, numeroa pienemmät, joten ne myös istuvat vähän eri tavalla. Ihan kuin olisivat aivan eri housut!

Hippipussihousut ovat punaista puuvillatrikoota, merkistä ja muusta meiningistä ei tietoa (näissä ei näytä olevan edes pesulappua). Tällaisia myydään eri väreissä ja halavalla Barcelonan Barri Gòtic -kaupunginosassa, hippiosaston kansoittaman Plaça George Orwellin laidalla sijaitsevissa putiikeissa. Ostin samasta kaupasta myös mustat haaremihousut.

Paikalliseen tyyliin hippipussihousuja pidetään hihattoman topin ja lipsujen kanssa. Täällä kotimaan kesässä täytyy ehkä suosia villatakkia ja vedenpitäviä kenkiä (lipsutkin kävisivät kyllä kesäsateeseen, mutta varpaat paleltuvat).

Ja jos haluatte tietää, miksi Barcelonassa on George Orwellin mukaan nimetty aukio ja miksi juuri paikalliset hipit saattavat kokea sen omakseen, lukekaa miehen kirjoittama, alunperin vuonna 1938 julkaistu opus Homage to Catalonia (suomennettu nimellä Katalonia, Katalonia). Orwell oli vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa vuosina 1936-37 taistelemassa ja haavoittumassa aatteen puolesta fasisteja vastaan, ja kyseinen teos kertoo paitsi hänen kokemuksistaan, myös laajemmin tuon kummallisen sodan käänteistä. Ja samalla se ehkä myös valottaa vähän sitä, miksi Barcelonasta on tullut sellainen kaupunki kuin se on.

Se haikeansuloinen tunne, kun hyvä kirja on loppunut liian nopeasti. Tällä kertaa sen aiheutti uusin Paul Auster -suomennos Sattumuksia Brooklynissä (The Brooklyn Follies), jonka ahmin parissa päivässä löydettyäni sen sattumalta kirjakaupasta. Austerin tapa kirjoittaa vie minut mukanaan joka kerta, hän antaa pienelle ihmiselle elämää suuremman äänen ja kertoo yhtä aikaa monta tarinaa, joiden käänteet ovat aina tuntemattomia.

Mietin vähän aikaa, mitä voisin sanoa Brooklynissä tapahtuvista sattumuksista, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että mieluummin suosittelen teitä lukemaan niistä itse. Kirjoja, elokuvia ja tarinoita yleensä pitäisi aina päästä lähestymään tietämättä niistä mitään etukäteen. Täydelliset yllätykset ovat parhaita. Austerin tapauksessa tosin ei voida puhua ihan täydellisestä yllätyksestä, koska nimi on enne parhaudesta - mutta yllätyin silti positiivisesti.

(Kirjan suomalainen kustantaja ei ilmeisesti ole ymmärtänyt yllätyksen voimaa, sillä kustantajan sivuilta löytyvässä kirjaesittelyssä (jota en aio linkittää tähän) paljastetaan kirjasta aivan liian paljon. Lukekaa mieluummin kirja.)

Kirjan nimi paljastaa sen tapahtumapaikan, joten siitä puhuessani en spoilaa tarinaa teille. Viimekeväisellä New Yorkin reissullamme halusin nimenomaan käydä Brooklynin Park Slopessa, koska halusin nähdä, millaisissa maisemissa vuosikausia fanittamani Auster asuu ja missä hänen tarinansa tapahtuvat. Kun äsken kävin uudelleen läpi reissulla otettuja valokuvia, tajusin, että tuota Smoke-elokuvan tapahtumapaikkaa lukuunottamatta en ottanut Park Slopesta yhtään kuvaa. Muistan kyllä vielä, miltä siellä näyttää. Oikeastaan niin on parempi, haalistuneet muistikuvat sopivat Paul Austerin kertomusten seuraksi paremmin kuin valokuvissa säilyneet tarkat yksityiskohdat.

Vietin ajankohtaan nähden kylmän, mutta sittenkin aurinkoisen sunnuntai-illan länsi-eikun lounaisrannikolla (no, Helsingistä katsoen lännessä) Ruisrockissa. Festareilla käynti oli ns. täsmäisku, eli tsekkasimme neljä viimeistä niityn puolella esiintynyttä bändiä, emmekä edes käyneet perinteisemmällä festarialueella rannan puolella.

José Gonzáles oli hyvä ja taidokas, mutta festareilla hiukan väärässä paikassa (telttalava tosin oli parempi kuin avonainen lava olisi ollut). Setti olisi toiminut paremmin intiimimmässä sisätilassa, esimerkiksi Kultsalla.

Kent rokkasi mukavasti ainakin kauempaa katsottuna. (Emme vielä Kentin keikan aikana malttaneet poistua kalja-alueelta - varsinkin, kun olin unohtanut paperit kotiin ja pelkäsin, etten pääse toista kertaa portsareiden haukansilmien ohi kaljakarsinaan näyttämättä niitä. Ainakin toissavuonna niitä vielä kyseltiin.) Koska näin Kentin viimeksi viime marraskuussa, tämä keikka ei oikeastaan tarjonnut yllätyksiä. Ne on vaan hyviä.

Luulimme ensin, että The National on kadottanut laulajansa ja vaihtanut tilalle jonkun satunnaisen roudarin, mutta ilmeisesti kadoksissa olikin vain laulajan ääni. Levyjen letkeänmatalan baritonin tilalla oli omituista raakkumista, joka ensi alkuun vei vähän fiilistä, mutta bändi soitti niin hyvin, että lopulta kummalliseen laulusoundiinkin tottui. Bändin kiertue on näköjään jatkunut viime vuoden toukokuusta asti, joten ehkä kaveri on karjunut äänensä loppuun jossain vaiheessa.

Interpol oli coolimpi kuin kukaan koskaan (kaverit tulivat festarikeikalle ykköset päällä, tsekatkaa hienot kuvat Karhuherralta) ja bändin kosketinsoittaja riikinkukon sulalla koristeltuine valkoisine hattuineen vielä enemmän. Ja sitäpaitsi ne vielä rokkasivat aivan loistavasti omalla viileällä tavallaan. Samoin teki yleisö, ja bändi vaikutti jopa hieman yllättyneeltä siitä, miten tohkeissaan suomalainen festarikansa oli varsinkin ekan levyn hittibiiseistä. Fanitan bändiä edelleen silmittömästi, ja nyt onkin kova paikka miettiä, kumpi keikka oli parempi, tämä vai kolme vuotta sitten Barcelonassa näkemäni.

(Pahoittelen päivitysten satunnaisuutta, mutta olen lomalla, enimmäkseen myös internetistä. Paluu ruotuun tapahtuu vasta viikon kuluttua.)

Vähän aikaa sitten haaveilin punaisista kengistä, nyt minulla on niitä kaksin kappalein! Ja ne ovat tietenkin peräisin punaisten (ja kaikkien muidenkin väristen) kenkien luvatusta maasta, Espanjasta. (Tai siis Kataloniasta, jos ollaan tarkkoja.) Vähän yli viikon mittainen blogihiljaisuuteni selittyy siis sillä, että olen nauttinut 35 asteen helteestä, auringosta, kenkä- ja vaatetarjonnasta, kaupunkien kaduista ja erinomaisesta ruoasta, drinkeistä ja kahvista ensin Madridissa ja sitten Barcelonassa.

Varsinkin jälkimmäinen kaupunki on edelleen - kuuden reissun jälkeen - suuri rakkauteni, ja olisin voinut jäädä sinne (jälleen kerran) pitemmäksikin aikaa. Siinä vaiheessa, kun lentokone tänään iltapäivällä laskeutui sateiseen ja kylmään Helsinkiin, olin vähällä palata matkalaukkuineni suoraan takaisin lähtevien koneiden terminaaliin. Harmi vain, etten ole erityisen rikas.

Oikeanpuoleiset jumppatossu-ballerinat ovat nupukkia ja Camper-kenkäkaupan alennusmyynnistä. Vasemmanpuoleiset puolestaan ovat perinteiset, Espanjassa kovasti suositut menorcalaiset sandaalit with a twist - kärkiosan päällinen ei nimittäin ole tavalliseen tapaan sileää nahkaa, vaan (ilmeisesti lehmän) karvaa. Kengissäni on siis suorastaan baleaarinen tunnelma, sillä menorcalaissandaalit valmistetaan nimensä mukaisesti Menorcalla ja Camperin päämaja puolestaan sijaitsee Mallorcalla (vaikka kengät valmistetaankin nykyään enimmäkseen muualla).

Reissun toiseksi hittituotteeksi voidaan lukea itämaishenkiset pussihousut, joita toin itselleni tuliaisiksi sekä design- että hippiversioina. Näyttävät hyviltä punaisten kenkien kanssa.