Eräänä iltapäivänä

Nämä kaverit lähtivät eilen Seattleen, Plush You! -tapahtumaan. Näytille siis.

Vasemmanpuoleinen heppu on Jazz-varis ja hänen pienempi kaverinsa Beat-tiainen, urbaaneja kotimaisia laululintuja molemmat. Koska ovat lintuja, he tietenkin tykkäävät matkustaa. Kuvassa he ovat etsimässä New Yorkin jatsahtavaa sydäntä.

Kummallakin linnulla on neljä sisarusta (joista osa on vielä hiukan vaiheessa…), jotka kaikki poikkeavat ulkonäöltään hiukan toisistaan. Kunhan saan käytännön hommat hoidettua (ja loput pyrstöt ommeltua), katsotaan, mihinpäin he voisivat lentää.

Olen vuosikaudet hyvin laiskasti yrittänyt miettiä, mikä olisi minun lajini. Jotain kuntoilua olisi hyvä harrastaa, ettei vallan rapistuisi, mutta mikään ei ole kiinnostanut tarpeeksi. En tykkää lähteä mihinkään tiettyyn kellonaikaan, en tykkää pyöräillä enkä juosta enkä jumpata enkä käydä salilla, ja erityisesti en tykkää hikoilla. Pitkään kuittasin liikunnantarpeen kävelemällä työ- ja muutkin lyhyet matkat ja töistä pois jäätyäni vaunuttelin lapsen kanssa. Viime aikoina vaunuttelu on jäänyt, koska lapsi nukkuu paremmin sisällä eikä muutenkaan viihdy tuntikausia rattaissa. Kävely kuntoiluna vaatii pitkää matkaa ja siksi myös aikaa, joten iltaisinkaan en ole viitsinyt lähteä kuljeksimaan.

En lopulta edes tiedä, mistä sain tämänhetkisen liikuntainspikseni, mutta yhtäkkiä huomasin miettiväni, että olisipa kiva käydä pitkästä aikaa uimassa. En ollut vuosikausiin edes omistanut uimapukua, joten kävin ostamassa ihan tavallisen mustan Speedon, menin Töölön uimahalliin - ja yllättäen huomasin viihtyväni siellä. Altaassa ei tarvitse hikoilla, uinti rasittaa kroppaa tasapuolisesti joka puolelta ja allasta edestakaisin kauhominen on sen verran yksitoikkoista hommaa, että ajatukset voivat vaeltaa vapaasti. Urakan jälkeen pääsee vielä saunaan pehmentelemään rasittuneita lihaksiaan ja aivojaan.

Ensimmäisen uintikerran jälkeisen tomaattisilmäisyyden säikäyttämänä ostin myös elämäni ensimmäiset uimalasit. Myyjä suositteli ensin keskihintaisia ja sitten kalleimpia, lopulta halvimmat olivat ainoat, jotka sopivat päähän - uimalasit, kuten pyöräilykypärätkin, on suunniteltu Jaska Jokusille. En kauppaan mennessäni tiennyt yhtään, mitä uimalasit maksavat ja olin varautunut maksamaan niistä viisikymppiä, mutta ne maksoivatkin 6,90e. Joskus saa näköjään yllättyä positiivisesti! Täysi varustelu kyseistä lajia varten ei siis vaatinut kovin suuria investointeja, mikä on tietenkin plussaa.

Parin kerran jälkeen olen edelleen innoissani, joten saatan jopa jatkaa säännöllisiä simmailujani. En tiedä, onko uimisella ja altaassa ajattelulla vaikutusta asiaan jo näin lyhyen ajan jälkeen, mutta ilmeisesti veri kiertää päässäni taas sen verran paremmin, että olen saanut keväisen muuttohässäkän ja kesäisten helteiden jalkoihin jääneet artsuprojektini uudelleen käyntiin. Aiheesta lisää lähiaikoina.

Jatkoa edelliseen, koska asia on herättänyt keskusteluntapaista muuallakin, mutta perusteluja ei irtoa, vaikka niiitä erikseen kysyttäisiin. On oikeastaan vähän sääli, että mielenkiintoinen aihe jää hajanaisten pintaraapaisujen tasolle - kyseessä kuitenkin on asia, joka ilmeisesti koskettaa monia naisia. (Vai koskettaako? Sivustoni eilisistä 250 kävijästä vain neljä halusi kertoa oman näkemyksensä - kiitos siitä teille!)

Kuvio menee ilmeisesti jotenkin niin, että Media (=naisten- ja muotilehdet sekä mainonta, jotka, kuten Sugar Kane edellisen viestini kommenteissa mainitsee, ovat vain pieni osa kaikkea mediaa) luo kauneusihanteen, joka “vääristää todellisuutta” ja on (vanhempien naisten mielestä) sopimaton varsinkin nuorille naisille. Sen tilalle kaivataan “luonnollisempaa” kauneutta, mutta jätetään määrittelemättä tarkemmin, mitä luonnollisuus varsinaisesti on. Joitakin yksittäisiä asioita jaetaan sen kummemmin perustelematta “luonnollisiin” ja “ei-luonnollisiin”: ripsenpidennykset, suihkurusketus, hiuslisäkkeet ja rakennekynnet eivät käy, mutta ripsiväri, aurinkopuuteri, hiusväri ja kynsilakka ovat ilmeisesti ihan ok. “Luonnolliseen kauneuteen” siis sopii jonkinasteinen ehostaminen ja muu ulkonäön muokkaaminen, eli kyse ei ole ihan saunanraikkaudesta.

Ulkonäköön liittyviä asioita hyviin ja pahoihin jakava keskustelu luo osaltaan ihannekuvaa kauneudesta - kauneusbisneksen ulkopuolella. Jos “naistenlehtien tyrkyttämä” kauneusihanne on saavuttamaton, eikö “luonnollinen kauneus” pakene pientä ihmistä ihan samalla tavalla - tai peräti vielä kauemmas? Sehän on enemmän kiinni siitä, millaisia avuja ihminen on syntymässään sattunut saamaan. Mikä siis oikeastaan on se todellisuus, jota “naistenlehdet vääristävät”?

Itse näen kuvion niin, että mainitut mediat eivät tarjoa sellaisia kauneusihanteita, jotka syntyisivät tyhjästä ja olisivat jotenkin irrallaan vallitsevasta “todellisuudesta”. Ne ovat osa sitä todellisuutta, jossa elämme ja peilaavat sellaisia asioita, jotka jo muutenkin ovat kulttuurissamme pinnalla, ja mediasta riippuen ihannetta löytyy oikeasti vähän joka lähtöön - joku varmasti tarjoaa ihanteeksi myös “luonnollista kauneutta” (jolloin siitä tulee median tyrkyttämä… hui). Välillä homma on paketoitu vähän kiiltävämpään pakettiin, jotta se menisi paremmin kaupaksi.

“Media vääristää todellisuutta” ja “naistenlehdet tarjoilevat nuorille naisille vääristynyttä kauneuskäsitystä” viestivät jonkinlaista tyytymättömyyttä vallitsevaan tilaan, mutta eivät lopulta kerro sen tarkemmin, mikä varsinaisesti mättää. Ehkä kyseessä onkin jonkinlainen itseään ruokkiva kehä, kuten Mme Flore ehdottaa Sugar Kanen tontilta löytyvässä keskustelussa, ja kasvoton “media” helppo syyllinen. Itse en edelleenkään näe, että nuorisoa pitäisi suojella kaikelta tältä - meidän tehtävämme on opettaa heidät pärjäämään tämän maailman kanssa, koska itse olemme sen tällaiseksi luoneet.

Siellä täällä blogeissa on keskusteltu, tällä kertaa erään televisiossa esitetyn dokumentin innoittamina, kuvankäsittelystä mainonnassa ja naistenlehdissä. Yleinen väittämä on - hyvin karkeasti muotoiltuna - että lehdissä ja mainoksissa nähdyt, todellisuutta kauniimmiksi käsitellyt kuvat naisihmisistä luovat lehtiä lukeville kanssasisarille mahdottomia ideaaleja, joita kohti he pyrkivät ja epäonnistuvat. Tästä sitten vedetään johtopäätös, että media on kaiken pahan alku ja juuri ja sen esittämissä kuvissa vääristellään todellisuutta (mikä se ikinä onkaan).

Tässä keskustelussa kaikki mahdolliset argumentit on varmaankin jo käytetty, joten mulla ei ole siihen hirveästi lisättävää. Satuin kuitenkin asiaa pohtiessani huomaamaan, että mulla on tässä koko jutussa yksi sokea piste: en ole aiemmin tajunnut, että lehtikuvien naiset voisivat olla niin vakavia ihanteita. Itse en nimittäin ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minussa itsessäni olisi jotain vikaa, kun en näytä joltakin lehdessä tykkäämältäni ihmiseltä enkä mielestäni ole kokenut epävarmuutta lehtien esittelemän naiskuvan (mikä se oikeastaan on?) edessä.

Yritän siis hahmotella sitä ajatuskulkua, joka aiheuttaa tuon epävarmuuden tunteen. Mistä se varsinaisesti tulee?

Loppukesän soittolistaa on jo kuunneltu yli viikko, voihan nyt jo julistaa syksyn alkaneeksi, voihan? Siis ei kalenterillisesti, mutta musiikillisesti. Olen nimittäin hulvattoman inspiroitunut sekä Spotifyn soittolistatoiminnosta yleensä että syksyisestä musiikista - siis sellaisesta, joka omissa muistikuvissani yhdistyy nimenomaan syksyisiin fiiliksiin ja tapahtumiin. Aion kulkea edelleen ilman sukkia, kunnes menee lunta kenkiin, mutta en malta olla julkaisematta uutta listaa nyt heti, kun se kerran on jo kasassa.

Aina välillä sataa on syyskesän lista n:o 1. Syysbiisejä löytyi niin paljon, että niistä saa kasattua vielä toisenkin listan, jatkoa siis seuraa vähän ajan päästä.

Vaikka tykkäänkin kovasti kesästä ja lämpimästä - tämänvuotiset helteet olivat pitkiin aikoihin parasta, mitä tällä ilmastolla on ollut tarjota - huomaan insipiroituvani eniten syksystä: kaikki elämäni suuret muutokset ovat tapahtuneet syksyisin, kaikki kiva päällepantava otetaan esille syksyllä. Tulevaa syksyä silmälläpitäen olen käynyt ahkerasti Sugar Kanen vaatekaapilla - ja häntä on kiittäminen myös tietyistä soittolistalle päätyneistä biiseistä.

(Tein soittolistoille oman kategorian tuohon sivun oikean laidan listaan, jotta ne löytyvät tarvittaessa kaikki yhdellä kertaa.)

Kukaan Olympiastadionin ei-edes-niin-välittömässä-läheisyydessä asuva ei eilen illalla voinut välttyä Bonolta ja kumppaneilta, ja tänään saamme kokea saman uusiksi. Tähän viereen se kuului niin hyvin, että sille oli parempi antautua. Se olisi joka tapauksessa kuulunut ikkunan läpi ärsyttävänä taustameluna, joten avasin suosiolla parvekkeen oven ja päästin Bonon olohuoneeseeni. Stella kirjoitti suhteestaan Bonoon, joten voisin itsekin vähän.

Mun U2-fanitukseni kulminoituu vuonna 1991 julkaistuun Achtung Baby -levyyn. (Siitä on aikaa… öö… 19 vuotta. Enhän toki muistele kulunutta aikaa pahalla, mutta tässä kohtaa pitää lainata ystävääni Jaakkoa: “herra siunaa silti se hiukan kirpasee ku sen noin kirjottaa”.) Pidän sitä edelleen yhtenä oman musiikkihistoriani merkittävimmistä levyistä - se pääsi mukaan myös Facebookissa tekemälleni “15 albums in 15 minutes” -listalle, jossa siis lueteltiin 15 ensimmäisenä mieleen tullutta merkittävää levyä. Achtung Baby on mulle tärkeä paitsi musiikillisesti, myös levynkansitaiteellisesti. Sekä soundi että kuva poikkesivat bändin entisestä linjasta varsin radikaalisti ja kolahti täysillä meikäläisen makuhermoon. Ja ne myös lauloivat Dalísta, josta allekirjoittanut teki samoihin aikoihin lukion kuvaamataidon esitelmää.

Achtung Babyn ja ja pari vuotta myöhemmin ilmestyneen Depeche Moden Songs of Faith and Devotion -levyn kansivihkosten kautta löysin Anton Corbijnin valokuvataiteen, joka on seurannut mua siitä lähtien. Mulla oli seinällä värikopiokoneella suurennettu kuva Achtung Babyn kannessa olleesta kirjavasta trabantista, ja jotkut palaset loksahtelivat kohdalleen toista vuosikymmentä myöhemmin, kun kävin itse valokuvaamassa trabanteja itäisen Berliinin kirjavilla takapihoilla.

Vuonna 1993 julkaistulla Zooropa-levylläkin oli vielä hetkensä, mutta sen jälkeen en ole jaksanut kiinnostua koko bändistä. Julistin eilen Facebookissa, että aion mennä U2:n keikalle vasta sitten, kun ne tekevät Leonard Cohenit - eli ovat 70v ja esittävät vain vanhoja hittejään (nyt biisilistassa oli mulle ihan liikaa uutta kamaa). Eilisen keikan aikana kaadoin lasiin syksyn loppukesän ensimmäisen Unicumin, laitoin villasukat jalkaan, menin parvekkeelle ja huusin Bonolle, että “Won’t you wrap the night around me?”. Tänään taidan tehdä saman uudestaan.

Ne eivät tosin soittaneet Love is Blindness:ia, mutta kyllä One:kin sai tädin herkistymään. Ja sen videohan on Corbijnin käsialaa.

Kauppojen villatakkivalikoimat ovat viime aikoina (tai oikeastaan vuosina…) olleet aika epäkiinnostavia. Sopivia lankoja sen sijaan löytyy - ei tosin välttämättä Suomesta, mutta maailmalta kyllä. Vajaan vuoden kypsyttelyn jälkeen ryhdyin vihdoin hommiin ja neuloin eräästä nettikaupasta tilaamastani lankasatsista itselleni tulevaksi syksyksi takin. Projekti oli historiallinen parillakin tavalla: ainakaan kymmeneen vuoteen en ole neulonut kaulaliinaa isompaa vaatetta itselleni, ja noin kahteenkymmeneen vuoteen en ole lähtenyt tekemään isompaa neuletyötä ilman valmista mallia. (Joskus aikoinaan, kun olin just oppinut neulomaan, väsäsin sujuvasti laatikkomaisia villapaitoja ihan fiilispohjalta. Ja pidinkin niitä, koska niistä väistämättä tuli tosi grungea.)

Mitat on otettu varsin hyvän mallisesta, mutta ihan jumalattomasti nyppyyntyvästä ja siksi lähes käyttökelvottomasta Marimekon Samu-Jussi-neulepuserosta, lankana on laatuisa Rowanin Pure Wool Aran (DK-paksuutta saa Suomestakin ja olen neulonut siitä putkiloita).

Tähän aikaan vuodesta tuon kanssa tulee KUUMA, mutta vähän syssymmällä sitä voi pitää ihan päällystakkinakin. Ja myös yhdistellä vähän mielikuvituksellisemmin… (syytän sitä kuumuutta).

*

Meidän Pariisin Anna kyseli syysinspiraatiojuttujen perään. Mä olen päättänyt jatkaa pastelliövereitä ja sen lisäksi inspiroitua lähinnä Isseysta, Isseysta ja Isseysta.

Tässä kuvassa kiteytyy kaikki olennainen: neuleputkilot (joita mulla on jo vähän ja aion tehdä niitä lisää), pastellisävyt (homma hallussa), pussittavat housut (näitäkin löytyy) ja matalat kengät (ovat niin mua).

Isseyn syysmallistosta löytyy muutama muukin juttu.

Kirjavat jalat, jotka löytyvät jo mun kaapista:

Rypytetyt asiat, joita niinikään löytyy mun kaapista, koska olen nykyään Sugar Kanen hienon All Saints -silkkiliivin onnellinen omistaja:

Kuvat: Style.com

Kuten totesin, kaikki, mitä syksyksi tarvitsen, löytyy jo kaapeistani. Olen siis samaa mieltä Annan kanssa siitä, että uuden ostaminen on yliarvostettua!

*

Tästä voikin luontevasti vetää aasinsillan tiettyihin netissä kiertäviin kulutuskriittisiin kamppiksiin, joista yhteen Uusi Musta yllyttää osallistumaan. Mieleni tekee kovasti kritisoida pyrkimystä pärjätä kuukausi kuudella vaatteella - mikä ihmeen pointti siinä on, jos vaatekaappi on kuitenkin täynnä? Se voi toki kasvattaa itsekuria jollain tasolla, mutta mielestäni olisi fiksumpaa käyttää niitä vaatteita, jotka on mennyt hankkimaan. On oikeastaan vähän kummallista, että kulutuskriittisyys kulkee käsi kädessä jo hankitun tavaran vähentämisen kanssa, sehän johtaa hyvin usein lähinnä aiemminkin kommentoimaani tavara-ahdistuksen siirtämiseen muiden riesaksi - ja tekee kaappeihin tilaa uusille hankinnoille.

Tulevan sesongin vaihtumisen yhteydessä olenkin päättänyt haastaa ainakin itseni käyttämään kaikkea, mitä kaapeista löytyy sen sijaan että kantaisin ne kirppislaatikkoon. Jos ei heti näytä hyvältä, tarvitaan lisää mielikuvitusta peliin, ja vaikka sakset, jollei homma muuten toimi.

Alkukesällä kasaamani soittolista tuntuu tällaisina pehmeinä elokuun öinä jotenkin liian riehakkaalta. Piti siis tehdä uusi teemalla Pimeet ja lämpimät yöt.

(Ja kuten edelliselläkin kerralla, lista saattaa vielä pidentyä, kun tekijän muisti palailee pätkittäin.)